Taisin lupailla joskus kuukausia sitten arviota Martin Scorsesen melko tuoreesta George Harrisonista kertovasta tribuuttidokumentista Living In The Material World. Kiitokseni YLE:n Teema -kanavalle, joka kulttuuritekona päätti esittää kahdessa osassa kyseisen mammuttidokkarin, jonka katselemiseen saikin kulumaan helposti yli kolme tuntia, eikä katsoessa edes tullut aika pitkäksi, toisaalta kun aihe oli näinkin kiinnostava ja kun tiedetään, että olen henkeen ja vereen Beatles-fani, tämä ei liene mikään yllätys. Scorsesehan kuuluu muutenkin lempiohjaajiini, olkoonkin etten voi ymmärtää mitä hän ja miljoonat katsojat näkevät Leonardo DiCapriossa, mutta se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Alkuun minua askarrutti, kuinka ohjaaja on saanut kasattua ilmeisen laajasta materiaalista sellaisen dokumentin, joka toisi kohteestaan esiin jotain uutta ja mielenkiintoista, ja ihme kyllä tässä onnistutaan aika hyvin, vaikka mitään suuria paljastuksia dokumentti ei George Harrisonista ihmisenä ehkä nyt tarjoakaan. Sen sijaan useat haastateltavat miehen lähipiiristä valottavat välillä hyvinkin koskettavasti millainen oli 'hiljainen Beatle', joka ei lopulta halunnut ollakaan kuin oma itsensä. Sarkasmia viljelevältä teräväkieliseltä Harrisonilta jäi myös valtava määrä filmimateriaalia haastatteluina, joista on osattu myös poimia muutamia osuvia pätkiä.
Elokuvan ensimmäinen osa painottuu luonnollisesti Beatles-aikaan, mutta viisaasti Scorsese olettaa, että katsoja tuntee jo entuudestaan sen tuhat kertaa vatvotun tarinan yhtyeen noususta, suuruudesta ja hajoamisesta, mikä ratkaisuna on erinomaisen onnistunut. Niinpä tätä Beatles-aikaa valaistaan hieman sirpalemaisesti ja näytetään kuinka nuoria kavereita riepoteltiin paikasta toiseen ja kuinka stressaavaa kaikki lopulta oli. Mainetta ja mammonaa tuli, mutta sillä oli kova hintansa. John Lennonin turhautuminen kirkuviin faneihin lavalla oli itselleni ennenäkemätön pätkä beatlemaniasta kovimmillaan: "Shut up! I kill You!" huutaa myöhempien aikojen rauhan ja rakkauden lähettiläs möykkäävälle yleisölleen, joka ei luonnollisestikaan kuullut häntä. Harrisonin tunnettu kiinnostus Intiaan ja sen myötä sen uskonnolliseen maailmaan ja 'henkistymiseen' tehdään ymmärrettäväksi tätä taustaa eli stressaavaa elämää yhtyeessä vasten. Käsittääkseni muut kolme pitivät yhtyeen gurukseen valitsemaa Maharishia lopulta lähinnä ympäripyöreitä korulauseita kimittävänä ja kikattelevana helppoheikkinä, mutta George ei. Harrisonin kunnioitus Intiaa ja sen uskonnollis-filosofista antia kohtaan olikin lopulta ilmeisesti huomattavasti syvempää kuin tämän dokumentin perusteella voisi päätellä. Totuuden nimessä sanottakoon kuitenkin, että asia tulee näinkin riittävän selväksi.
Koska dokumentilla on Harrisonin lesken Olivian siunaus, ei Scorsese ole voinut kertoa tarinaansa oikomatta hieman mutkia. Kitaristin pitkäaikainen mieltymys huumeisiin kuitataan varsin sutjakkaasti parilla lauseella, ja leski saa sanoa pari sanaa Harrisonin taipumuksesta juosta naisten perässä, mutta toisaalta parikin haastateltavaa huomauttaa, että Georgessa oli kaksi puolta. Ringo Starr sanoo suoraan ystävänsä olleen ihmisenä mustavalkoinen, ja tähän johtopäätökseen tulee pari muutakin. Eric Clapton on aika paljon äänessä, ja toteaa Harrisonin suhtautuneen 'ritarillisesti' Claptonin suhteeseen Harrisonin vaimoon Pattie Boydiin - josta sittemmin tuli Claptonin vaimo. Pattie Boydin kertomus on vähän erilainen, mutta tästä aikoinaan roskalehdistöä ruokkineesta kolmiodraamasta ei onneksi tehdä sen suurempaa numeroa.
Harrisonin kappaleita kuullaan kautta dokumentin pieninä katkelmina, mikä taitaa olla tämäntyyppisissä elokuvissa nykytrendi, pari näistä olisi kyllä voinut esittää kokonaankin. Surullista kyllä, Harrisonin musiikillinen anti sooloartistina ei myöhempinä vuosina ollut oman näkemykseni mukaan kovin kummoinen, vaikka tämä hääri mm. Traveling Wilburys -kokoonpanon kanssa ja tekikin mukiinmenevia levyjä. Ironista on sekin, että vasta Beatlesin loppuaikoina George alkoi löytää musiikillisen ilmaisunsa ja kukoistavan luovuuden, tuloksena muutama ajaton Beatles-helmi sekä sooloalbumeista onnistunein, vuonna 1970 ilmestynyt All Things Must Pass. Hieman yllättäen yhdessä haastattelupätkässä jokseenkin kajahtaneena pidetty tuottajasuuruus Phil Spector toteaa Harrisonin olleen studiotyöskentelyssään todellinen perfektionisti, joka hioi niin halutessaan materiaaliaan loputtomiin. Lausunto on mielenkiintoinen, sillä Spector itse tunnetaan ahkerana studioajan kuluttajana. Sir George Martin sanoo pari sanaa hänkin Harrisonin intialaissävytteisestä musiikista Beatlesin aikoina, sävy on tällä kertaa lämminhenkinen. Jollen nyt muista ihan väärin, vuosia sitten tämä Beatles-tuottaja sanoi samaisista kappaleista, että niitä 'lähinnä siedettiin.'
Living In The Material World on kuin audiovisuaaliseen muotoon sommiteltu pitkä muistokirjoitus. Siinä mielessä se muistuttaa Andrew Soltin Lennon-aiheista dokumenttielokuvaa Imagine noin neljännesvuosisadan takaa, ollen kuitenkin sisällöltään melko lailla rikkaampi. Se onko tämä huono asia, riippuu pitkälti katsojasta. Myönnän, että olisin kaivannut ehkä hitusen enemmän särmää tähän elokuvaan. Toisaalta se on nähdäkseni niin uskollinen kohteelleen kuin voi olla. George Harrison sai julkisuudesta tarpeekseen jo nuorena, mutta joutui elämään sen valokeilassa vielä vuosikymmeniä. Olisiko hän halunnut nähdä itsestään tällaisen kuvauksen? Onko tämä elokuva rahastusta kuolleen miehen kustannuksella?
En todellakaan osaa sanoa. Mutta tukun paljon huonompiakin musiikkidokumentteja olen nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti