tiistai 20. syyskuuta 2011

Levyarvio: Dick Dale And His Del Tones - King Of The Surf Guitar (1963)

Vuonna 1937 syntynyt Dick Dale (oik. Richard Anthony Monsour) on viime vuosina saanut paljon arvostusta osakseen, häntä kutsutaan sähkökitaran soiton erääksi tärkeäksi pioneeriksi, jota ihaili mm. nuori Jimi Hendrix ja sanotaanpa Dalen vaikuttaneen mm. Eddie Van Haleniin. Kalifornian merellisiin maisemiin ja huolettomaan hauskanpitoon biitsillä helposti yhdistettävä ns. surf-kitaratyyli edelsi rockmusiikin uutta tulemista Yhdysvalloissa tai ainakin maan länsirannikolla. Ja oli tämän levyn ilmestymisen aikoihin ja ehkä hieman sitä aiemminkin oikeastaan lähin rockin vastine ja siinä mielessä jotenkin puraiseva vastalääke listoilla roikkuville siirappikoneille kuten Bobby Vinton, Frankie Avalon sekä Neil Sedaka ja keitä heitä nyt oli. Itsekin surffausta ahkerasti nuorempana harrastaneen Dalen tunnetuin kappalehan on Quentin Tarantinon Pulp Fiction -elokuvan ansiosta jo 1930-luvulta peräisin oleva kappale Misirlou (josta näkee joskus käytettävän kirjoitusasua Miserlou). Dale itse on tosin viime kesänä ilmestyneessä Guitarist -lehdessä sitä mieltä, että elokuvan vuoksi musiikkityyli nousi 1990-luvulla hetkellisesti muotivillitykseksi, mutta kun se sitten soi joka kuppilassa siihen kyllästyttiin varsin nopeasti. Englannissa samoihin aikoihin The Shadowsin suosituksi tekemä ja Suomeenkin sitkeästi pesiytynyt rautalankamusiikki on oikeastaan vain etäistä sukua Dalen kitaroinnille, suurimmat erot löytyvät vahvistinpuolelta. Dale käytti Fenderin jenkkivahvistimia, jotka Englannissa olivat tuohon aikaan paitsi järjettömän kalliita myös todella harvinaisia. Soundin ero on muutenkin aika selvä, etenkin Dalesta puhuttaessa. Mies soitti omintakeisella tyylillään vasenkätisesti, mutta kielet kitarassa olivat kuten oikeakätisellä. Lisäksi Dale käytti todella paksuja kieliä. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että vaikkapa Shadowsiin verrattuna Dalen sointi on reippaasti tanakampaa, raaempaa ja suoraviivaisen konstailematonta.

Vuoden 1963 kesällä julkaistu, ilman turhaa vaatimattomuutta nimetty King Of The Surf Guitar alkaa samannimisellä kappaleella, jonka sanoitus on kieltämättä melkoisen typerä. Albumi edustaa tyylipuhtaasti aikaa, jolloin levy-yhtiöt sanelivat aika tarkasti, mitä artistin pitää tehdä - siksipä alun perin Capitolille julkaistu kiekko pitää sisällään laulun suhteen vähän ohutäänisen Dalen 'pakollisia' vokaalitulkintoja mm. ajan suosikkikappaleista, kuten
What I'd Say tai Greenback Dollar. Huvittavaa kyllä, levyn ainoa kappale, jonka nimensä perusteella voisi kuvitella sisältävän Dalen jo tuolloin tavaramerkiksi muodostunutta kitararevittelyä, Dick Dale Stomp ei sisällä sitä hitustakaan. Ja vaikka levyn kansi sanoo, että albumilla soittaa Dalen yhtye Del-Tones, soittaa taustalla levy-yhtiön käskystä itse asiassa liuta tunnettuja studiomuusikoita, itselleni näistä tuttuja olivat ainakin nimeltään pianisti Leon Russell, kitaristi Barney Kessell sekä rumpali Hal Blaine. Viimeksimainittu soittaa rumpuja muuten peräti 39 kappaleessa, jotka ovat päätyneet vuosien varrella jenkkilistan ykköseksi. Mutta kuullaan tällä levyllä sitä instrumentaalista irroitteluakin, kuten vaikkapa hyvin Misirlou -henkisessä sivalluksessa Hava Nagila.

Minulla on kuitenkin eräs iso ongelma tämän levyn suhteen. Ja vähän koko sen edustaman kitaratyylin. Tämänkaltainen musiikki on itselleni vähän kuin hampurilainen, maistuu hetken hyvältä, mutta aika pian sitä huomaa, että sisältö olikin loppujen lopuksi aika mitätön. En halua haukkua Dalea huonoksi soittajaksi, kun ei omallakaan soitollani pitkälle pötkitä, mutta kuunneltuani tämän levyn pari kertaa hiljattain läpi, en ainakaan vielä päässyt perille miksi tätä kaveria niin paljon hehkutetaan ja mistä tämä viimeaikainen ylistys. Olen lukenut, että Dale on tai ainakin oli nuorempana hyvä lavaesiintyjä - ja ehkäpä siksi tämä vähän sirpaleinen ja iäkäs studiolevy ei kokonaisuutena oikein toimi. Voi olla, että miehen karisma puree siis vain livetilanteessa. Mutta pakko tunnustaa että kyllä siinä soundissa sinänsä jotain koukuttavaakin on, sitä en kiellä. Valitettavasti tätä lajia en vain itse jaksa kovin kauaa kuunnella. All Music Guiden mukaan Dale on niitä harvoja tämän tyylin edustajia, jonka musiikki on kestänyt ajan hammasta - uskallan olla eri mieltä. Musiikkihistoriallisessa mielessä tällainen surf-instrumentaalimusiikki on kyllä lievästi kiehtova rockin sivupolku, mutta kovin suuria tunteita tämä musiikki ei ainakaan itsessäni herätä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Levyarvio: The Rolling Stones - A Bigger Bang (2005)


Ennen kuin maanmainioiden ruttunaamojen Suurempi Pamaus jysähti markkinoille fanien riemuksi vuonna 2005 oli Rollareiden edellisestä studiolevystä vierähtänyt aikaa jo kahdeksan pitkää vuotta. Eipä silti, että yhtye olisi pelkästään lekotellut tyytyväisenä jossain eläkeparatiisissa rahoja laskeskellen ja lonkkaa vetäen, kyllä noihin kahdeksaan vuoteen sitä kiertue-eloa ja työntekoakin mahtui. Ja milloinkas se Keith sieltä palmupuusta nyt putosikaan? Jo vuoden 1989 hyvä ja asiat oikealle tolalle palauttanut Steel Wheels -albumi oli nähdäkseni eräänlainen lähtölaukaus yhtyeen 'renessanssille', sen jälkeen ilmestyivät megagkiertueiden hengessä ihan kohtuullinen Voodoo Lounge sekä mielestäni sitä ehkä vielä astetta parempi Bridges To Babylon. Rimaa piti kuitenkin nostaa, ja katsoa josko rahkeet yhä riittäisivät jonkinmoiseen alkuräjähdykseen. Ja riittiväthän ne, A Bigger Bang on nimittäin vähintään kelpo osoitus siitä, että kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut veteraanijoukko löytää halutessaan vielä ainekset yhteen kunnon rutistukseen.

Albumin aloittaa hyvinkin tyyliin sopivalla ryminällä energinen Rough Justice, josta uskaltaisin ilman kristallipalloakin sanoa, että parhaita perinteitä ylväästi kunnioittava roteva rock-kappale tulee joskus tulevaisuudessa mahtumaan Rolling Stonesin 'Parhaat' -kokoelmalevylle. Jos tämä kappale olisi sorvattu vähän aiemmin, olisi se luultavasti ansainnut paikkansa myös Forty Licks -tuplalla, jonka kakkoslevy jätti vähän toivomisen varaa. Rough Justice nostaa itse asiassa levyn jatkoa ajatellen sen riman sen verran korkealle, että kun kuulin tämän albumin ensimmäistä kertaa joku vuosi sitten, ajattelin, että jos vain jatko on tätä lajia, niin tämä levyhän saattaa vihdoin olla se täysosuma ja Graalin malja, jota olemme odottaneet. No, eiväthän levyn kaikki kappaleet sentään ihan yhtä kovaa potki, mutta riittävästi kuitenkin. Mick Jaggerhan lobbasi tätä levyä ahkerasti ennen julkaisua ja julisti, että se on yhtyeen paras levy sitten kuuluisan ja aikoja sitten rockmusiikin reliikiksi kohotetun Exile On Main Street -klassikon. Taisihan sir Michael vähän hehkuttaa liikaa, mutta ajatellen Rollareiden myöhempien aikojen tuotantoa, jostain 1980-luvun alusta lähtien, niin tässä mielessä A Bigger Bang kyllä lunastaa hyvin paikkansa yhtyeen katalogissa.

Levyn onnistunut äänitys tukee mainiosti Charlie Wattsin homman uskollisesti kasassa pitävää ja tunnistettavaa rytminhakkuuta, vaikka joku väitti, että Watts olisi kärsinyt levynteon aikaan terveysongelmista ja osassa kappaleita käytettäisiin tuuraajaa. Itse en oikein tätä usko, mutta 14. raita Look What The Cat Dragged In eroaa kyllä omiin korviini rumputatsiltaan koko muusta levystä. Todennäköisesti olen kuitenkin väärässä ja vanha kunnon Charlie se siellä Gretscheillään paukuttelee. Kuudennessa kappaleessa yhtye palaa hetkeksi kirjaimellisesti juurilleen soittamalla äärimmäisen onnistuneen Back Of My Hand -nimisen bluesin, joka on osoitus siitä, että taito on herroilla yhä tallella, ja miksei olisi. Mick Jaggerin laulu on kautta albumin sellaista, että sitä ei välttämättä osaa aina tarpeeksi arvostaa, mutta kunhan sitä vain keskittyy kuuntelemaan huolella huomaa, kuinka hienovaraista ja artikulaatioltaan mestarillista se paikoin on. Jagger yrittää Sweet Neo Con -kappaleessa myös sivaltaa presidentti Bush junioria, mutta miljardöörin protestista puuttuu tarvittava kipinä. Onneksi sitä kipinää kuitenkin riittää musiikissa. Kitara-akselilla wanhat herrat Richards & Woods osoittavat, että konehuoneessa leiskuu yhä ja särmä soitossa puree. Ja mitäpä olisi Rolling Stones -levy ilman paria Keefin läpi murahtelemaa kappaletta. Tällä levyllä onnistuneempi niistä on sympaattinen pieni balladi, This Place Is Empty.

Saapa nähdä jaksavatko vanhat sedät vielä kerran lähteä tien päälle ja väsätä kokoon levyn. Jotenkin en laittaisi killinkejäni likoon sen asian puolesta. Mutta toisaalta: Mick jaksaa heilua aina, Ronnie täytyy vaan saada ensin esiin sarkofagistaan, Keith nyt tulee paikalle vaikka happiteltassa ja eiköhän se Charliekin vielä kerran saata vaivautua, jos malttaa vain jättää auto- ja asekokoelmansa sekä rakkaan jazzinsa. Kävi miten kävi, A Bigger Bang on siis hyvä levy - ja jos se jää viimeiseksi, mitä en suinkaan toivo, on se ainakin komea jäähyväisalbumi.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Walrus-76 testaa: Fender G-dec 3 'Thirty' -kitaravahvistin



Fenderin suosittu G-dec sarja sai joku aika sitten uuden tulokkaan uuden 'kolmosen' muodossa. Perinteisen vahvistinvalmistajan uusin, 30 wattia tehoa lupaava 'Thirty' -nimeä kantava malli on äänellisesti askel parempaan suuntaan edeltäjäänsä nähden, ja onkin ainakin paperilla mielenkiintoinen lisä mallintavien, suhteellisen edullisten transistorivahvistimien joukkoon. Laite on vähän mahtipontiselta kalskahtaen määritelty lievästi hämärän kuuloisella käsitteellä
Guitar Digital Entertainment Center. Kilpailu tässä harrastelijaluokassa on erittäin kovaa, ja varsinkin kitaristinalkujen kannattaa harkita hyvin tarkkaan mihin rahansa sijoittaa.

Ulkonäöltään Fenderin G-dec 3 edustaa osittain valmistajansa klassista ja hyväksi havaittua linjaa. Harmaa suojakangas, Fenderin tunnettu hopeanhohtoinen logo sekä äänenvoimakkuuden ja sävyn säätimet ovat tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Nykyajasta puolestaan kielii pieni led-näyttö ja muoviset säätimet paneelin keskellä. Sekä paikka muistikortille. Kaiutinelementti on kymppituumainen. Kauempaa katsottuna pieni vahvistin näyttää kyllä ihan asialliselta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa hieman muovisen ja halvanoloisen rakenteen. Etenkin pienen näyttöpaneelin vieressä olevat säätimet ovat tuntumaltaan todella kankeita ja oikealla oleva säätöpyörä on niin ikään halvan ja huteran oloinen. Mikä on todella sääli, sillä vahvistimen käytettävyys ilman siihen liitettyä tietokonetta on juuri näiden namiskoiden varassa. Kun useat toiminnot ja säädöt pitäisi sitten löytää helposti soittotilanteessa pieniä, tuntumaltaan huonoja näppäimiä painelemalla, turhautunut soittaja tyytyy turhan helposti valmiisiin kitaramallinnuksiin ja taustaraitoihin, ja vahvistin menettää täten suuren osan potentiaalistaan.

Sillä juuri nämä oivalliset valmiit taustanauhat ja rytmit ovat G-decin valttikortti. Tyylilajeista löytyy kirjoa mm. jazzista, 60-luvun brittirockista aina latinoon, Chicago-bluesiin ja metalliin. Ongelma onkin, että sinänsä hyvältä kuulostavien taustojen tempoa tai sävelkorkeutta ei voi vaihtaa yhtä kätevästi kuin aiemmassa mallissa, joten taustojen päälle soittelu ei ole yksinkertaisesti mielekästä - ainakaan itse en jaksanut juuri käytettävyyden surkeuden takia pönttöä säädellä. Tietokoneeseen liittämällä homma kyllä helpottuu merkittävästi, mutta itselläni ei ole mitään hinkua kytkeä harjoitusvahvaria tietokoneeseen. Kyllä sitä pitäisi pystyä käyttämään sujuvasti ilmankin. Vaikka siis itse suhtaudunkin G-dec kolmoseen penseästi, se ei tarkoita sitä, etteikö laitteella olisi ansioitakin. Netistä löytyy aika monen tyytyväisen käyttäjän kertomuksia, muistikortille voi täräyttää vaikka itse äänittämänsä taustan ja soitella sitten päälle omiaan. Lisäksi valmistajan sivuilta voi ladata ilmaiseksi erilaisia uusia taustoja sikäli jos valmiit eivät omiin tarpeisiin riitä. Onpa Fender mennyt tämän vahvistimen kanssa niin pitkälle, että siitä on erikseen markkinoilla tämän mustan perusversion lisäksi mm. blues- ja countryversiot, sekä aika kaamean näköinen maastokuvioitu, muistaakseni metallimiehille suunnattu malli. Näissä spesiaalimalleissa on taustoissa panostettu kyseisiin musiikkityyleihin, siinä missä perusmallissa löytyy tyylejä laidasta laitaan.

Halusin kyllä kovasti pitää G-dec kolmosesta, jonka hankin alkuvuonna, mutta josta nyt olen hankkiutumassa eroon. Hyvä-ääninenhän pieni Fender kyllä on, sitä en halua missään nimessä kieltää, mutta vekottimen käytettävyys ei vain ollut itselleni riittävän hyvää tasoa. Ne, jotka haluavat räpeltää treenatessaan tietokoneen kanssa saanevat laitteesta kuitenkin paljon iloa irti. Hinnasta on todettava vielä sen verran, että huolimatta ominaisuuksistaan, on kirjoitushetkellä laitteesta pyydettävä hinta eli noin 320 euroa kyllä liian paljon, tähän hintaan olisi Fender voinut kyllä tehdä etupaneelista toimivamman ja panostaa käytettävyyteen. Satasta halvemmallakin löytyy mielestäni hyviä ellei parempia vaihtoehtoja esimerkiksi Marshallilta, Peaveyltä, Rolandilta tai Voxilta joitakin merkkejä mainitakseni. Joten tätä vahvistinta kannattaa ehdottomasti kokeilla liikkeessä huolellisesti ennen hankintaa.

Kirja-arvio: Sharon Lawrence - Jimi Hendrix, mies musiikki ja totuus (2009)


Olihan se. Nimittäin todellinen legenda tämä Hendrixin Jimi, vaikka mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistamaan. Ja tuota legenda-sanaa viljellään välillä tiettyjen henkilöiden kohdalla turhankin tiuhaan. Tiedän kyllä itsekin tähän joskus sortuvani. Mutta Jimiin tämä käsite kyllä pätee. Tämän kiistattoman kitarakuninkaan elämänvaiheet olivat toki minulle ainakin pääpiirteiltään selvillä ennen tämän kympillä alekorista poimimani niteen lukemistakin, mutta silti Sharon Lawrencen alun perin vuonna 2005 ilmestynyt opus pääsi yllättämään - ja vieläpä aika positiivisesti. 330-sivuisena se on melko lailla ohuempi kuin vaikkapa analyyttiseksi kirjoittajaksi tunnetun Philip Normanin Lennon-järkäle, ja sisällöltään myös näkökulmaltaan intiimimpi. Mutta onkos tuo mikään ihme, kun kirjoittaja, kalifornialainen musiikkitoimittaja Sharon Lawrence oli Hendrixin ystävä.

Ja se mikä kirjan sivuilta lukijalle selviää hyvinkin viiltävästi, että juuri ystäviä tai ainakaan hyviä sellaisia Hendrixillä ei ollut traagisen ja lyhyeksi jääneen elämänsä aikana liikaa. Jimi Hendrixin tarina on nimittäin hyvin surullinen ja koskettava. Lahjakasta miestä ei arvostanut oma suku, tie huipulle oli varsin kuoppainen ja mutkia täynnä, ja kun Hendrix sitten lopulta osin onnekkaiden yhteensattumienkin ansiosta nousi maineeseen, ilmestyi kuin tyhjästä korppikotkalauma, joka kuppasi suurta artistia häikäilemättä. Hendrixin luonne ei ollut tarpeeksi kova, mikä johti huonoihin levytyssopimuksiin, keskenään taisteleviin asianajajalaumoihin, lukemattomiin oikeusjuttuihin ja äärimmäisen häikäilemättömään riistoon. Yksi kirjan puistattavimmista kohdista on, kun kirjoittaja soitti Hendrixin kuoleman jälkeen tämän isälle Yhdysvaltoihin, ja 'surevan' isän ensimmäinen kommentti oli jotain sen tapaista kuin: "Paljonko häneltä jäi rahaa?" Al Hendrix ei arvostanut poikaansa tippaakaan tämän eläessä, mutta Jimin rahat kelpasivat kyllä. Kirja kuvaa kolmannessa osassaan varsin seikkaperäisesti Hendrixin perikunnan vuosikymmeniä kestänyttä taistelua kuolleen artistin omaisuudesta. Ja taitaapa tälläkin hetkellä joku oikeusjuttu tai parikin olla jossain vireillä asiaan liittyen. Lawrence ei juuri säästele sanojaan käydessään 'Virallista & Oikeaa Jimin Muistoa' vaalivan perheyrityksen kimppuun, ja osaa esittää asiansa sen verran hyvin, että lukijan on tästä vastenmielisestä rahastuksesta helppo olla samaa mieltä.

Joku toinen tämän kirjan lukenut oli kaivannut kirjaan enemmän juttua Jimin musiikista, ja onkin siinä osin oikeassa. Muistaakseni suorasanainen Lawrence tuo jossain teoksen alkusivuilla esiin sen, että hänellä oli tuon ajan rock-journalistiksi poikkeuksellisen laaja musiikillinen yleissivistys, joka antoi tälle tiettyä arvovaltaa juuri muusikkopiireissä. Ja luultavasti tässä oli yksi syy, että Hendrix ystävystyi fiksun naisen kanssa. Lukijan on tietenkin lähes mahdotonta arvioida, kuinka syvä kirjoittajan ystävyyssuhde todella Jimin kanssa oli, mutta jos nyt pitäisi veikata, sanoisin, että kyllähän Lawrencen tekstistä huokuu niin suuri ymmärrys ja lämpö Hendrixiä kohtaan, että uskoisin kirjoittajan olleen harvoja Hendrixin lähipiirin tärkeitä ihmisiä. Valitettavasti tuohon samaiseen piiriin kuului myös monenkirjava lauma kaikenlaista onnenonkijaa, helppoheikkiä, huumediileriä, huijaria, hyödyn tavoittelijaa ja tähden ympärillä pörisevää perskärpästä. Tätä taustaa vasten joka suuntaan revityn ja loppuunpalaneen Jimin ennenaikaisen kuoleman tietyllä tavalla ymmärtää. Lawrencen mukaanhan kyseessä oli itsemurha, ja samaa mieltä oli teoksen mukaan eräs Hendrixin asianajaja - ilmeisesti yksi niistä harvoista juristeista, jotka piittasivat muustakin kuin kitarajumalan maallisesta mammonasta.
Hendrix kirjoitti ennen kuolemaansa joitakin rivejä, jotka jätti hotellihuoneen pöydälle - ilmeisesti tarkoituksella eräänlaiseksi jäähyväisviestiksi. Synkän tarinan julma raadollisuus korostuu vielä siinä, että perikunta myy nykyään T-paitoja, joihin tuo samainen viesti on painettu. Ja rikastuu rikastumistaan.

Vaikkei Lawrencen kirja käsittelekään ehkä niin paljon Hendrixin musiikkia kuin sen pitäisi, on se silti lukemisen arvoinen teos, jo pelkästään erilaisen lähestymistapansa vuoksi. Ja sehän täytyy sanoa, että onneksi meillä on sentään jäljellä miehen musiikki. Se on hänen tärkein perintönsä, vaikka tämän kirjan luettuani suhtaudunkin vähän skeptisesti muutamien Jimi-levyjeni kantta komistavaan 'The Authorised Hendrix Family Edition' -tarraan. Muuten, yksi artikkeli jota markkinoidaan virallisena Jimi-tuotteena ovat golfpallot. En ole vielä keksinyt yhtään järkevää syytä, miksi ihmeessä lajin harrastajan pitäisi hutkia sellaista palloa, missä on Hendrixin kuva...

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Levyarvio: The Jazz Messengers (1956)


"When you get to the bridge of the tune I want y'all to play so soft that you can hear a rat pissin' on cotton."

Näin selväsanaisella viestillä ohjeisti mestarirumpali ja väsymätön jazzin sanansaattaja Art Blakey (1919-1990) tiettävästi erästä monista Jazz Messengers -kokoonpanoistaan. Jazzista puhuttaessa Suomessakin joitakin kertoja vierailleen, myös musliminimeä Buhaina käyttäneen Blakeyn Jazz Messengers on jo käsite, Blakeyn yhtyeestä tuli vuosien aikana todellinen jazzin korkeakoulu, josta valmistui mm. Wayne Shorterin, Lee Morganin ja Hank Mobleyn kaltaisia soittajia. Kunnian yhtyeen nimen keksimisestä saa kuitenkin pianisti Horace Silver, joka on mukana myös tällä varhaisella (joskaan ei varhaisimmalla) Messengers -kokoonpanolla, yhdessä trumpetisti Donald Byrdin, tenorisaksofonisti Hank Mobleyn sekä basisti Doug Watkinsin kanssa. Mainittakoon, että Blakeyn lisäksi jokikinen näistä soittajista saavutti myöhemmin mainetta myös oman yhtyeensä johtajina, jopa basisti Watkins. Joka ainoana tämän levyn porukasta ei kuitenkaan päätynyt myöhemmin Blue Note -levymerkin suojiin.

Columbialle vuonna 1956 julkaistu The Jazz Messengers, joka tyylillisesti edustaa taidokasta, klassista hard-bop jaskaa sopiikin rentoon sunnuntaiseen kuuntelufiilistelyyn mitä parhaimmalla tavalla. Meno on kyllä välillä aika villiä, muttei kuitenkaan missään vaiheessa kadota tiettyä hienostuneisuuden leimaa. Tällä jo vähän iäkkäällä albumilla kiteytyy mainiosti myöhempien aikojenkin Messengers-soitto: energinen ja tarkkavainuinen Blakey kontrolloi ja valvoo rumpujensa takaa yhtyeen menoa, mutta vaikka virtuoosimainen rumpali onkin, jättää hienosti tarpeeksi tilaa yhtyeen kaikille jäsenille ja näiden improvisaatioille. Etenkin puhallinmiesten yhteistyö on tällä kiekolla välillä silkkaa samettia vanhan mursun korville. Olen vuosia pitänyt Hank Mobleyn pehmeäsävyisestä soundista, tällä albumilla mies pääsee esiin myös säveltäjänä. Horace Silverin perkussiivinen ja jotenkin niukka pianotyyli ei sen sijaan aina ole minua miellyttänyt, mutta yhdessä Blakeyn poikkeuksellisen monipuolisen rumputyöskentelyn kanssa homma toimii hienosti.

Alkuperäisellä levyllä on seitsemän kappaletta, joista ei oikein heikkoa lenkkiä löydy. Vähemmän tunnettu kepeämpi standardi
The End Of The Love Affair ei nyt ehkä ihan istu luontevasti kokonaisuuteen, mutta senkin pelastaa puhallinmiehistön tinkimätön osaaminen. Levyn avaava Mobleyn Infra-Rae sekä toinen raita, Horace Silverin yli yksitoistaminuuttinen ja Blakeyn rauhallisempaa puolta valottava, hieman latinovaikutteinen Nica's Dream ovat albumin parhaimmistoa, mutta kuten sanottua, kokonaisuus on muutenkin toimiva. Päätöskappale on jälleen tuotteliaan joskin säveltäjänä unohdetun Mobleyn käsialaa, ja selviäähän tuo kappaleen nimestäkin: Hank's Symphony. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että 'Hankin sinfonian' todellinen tähti on Art Blakey, joka tässä kuriositeetiksi jääneessä kappaleessa rymistelee setistään ilmoille sellaisen tykistökeskityksen, ettei moiseen tuli-iskuun pysty välttämättä metallibändin raskaampi patteristokaan. Levyllä on myös viisi bonuskappaletta, joista kolme Hank Mobleyn säveltämää ovat huomion arvoisia. Olen aiemminkin tässä blogissa ihmetellyt vanhojen jazzlevytysten erittäin hyvää äänenlaatua - vuonna 1997 uudelleen julkaistu The Jazz Messengers ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta, 55-vuotiaaksi monoäänitykseksi levy kuulostaa hyvin selkeältä ja äänenväriltään kenties vähän lämpimään päin kallellaan olevalta, mikä ei ainakaan minua haitannut, sillä eritoten puhaltimet kuulostavat tällä albumilla todella mehukkailta.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kuukauden klassikkolevy: Herbie Hancock - Thrust (1974)

Herbie Hancock (s. 1940) ei ehkä varsinaisesti ole jazzpianisteista tai kosketinsoittajista se suurin suosikkini, mutta se täytyy tunnustaa, että komean uran on mies tehnyt. Ja tietenkin todella hienoja levyjä - uudempaa tuotantoa en tosin tunne. On vähän ironista, että huolimatta laajasta tuotannostaan Miles Davisin kvintettiinsä pestaaman Hancockin tunnetuin kappale lienee edelleen miehen vuonna 1962 Blue Note -merkille levyttämältä debyyttialbumilta Takin' Off löytyvä Watermelon Man. Josta Hancock teki sittemmin uuden, kieltämättä hauskan kuuloisen version Head Hunters -albumilleen hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tuosta versiostahan kannattaa mainita mm. se, että kappaleessa jazzissa harvemmin käytettäviin instrumentteihin kuuluvat mm. olutpullot, joihin perkussionisti Bill Summers puhaltelee.

Mutta ennen tätä oli tapahtunut jo melkoisen paljon. Hancockin ura Blue Notella lähti todella lennokkaasti käyntiin siis hitiksi nousseeen Watermelon Manin ansiosta, ja mies teki merkille vielä muutamia todella onnistuneita albumeita, kuten vaikkapa jazzklassikoksi luokiteltavan Empyrean Islandsin vuonna 1964 ja samaan kaliiperiin kuuluvan Maiden Voyage -levyn seuraavana vuonna. Jo näiltä ja niitä seuranneilta levyiltä käy hyvin ilmi, että perinteisempään menoon kyllästynyt Hancock halusi laajentaa ilmaisuaan vähitellen kokeellisempaan suuntaan. Ja sitten seurasikin levy-yhtiön vaihto, pariin otteeseenkin. Tätä musiikillista vaihetta kutsutaan Hancockin ns. Mwandishi -kaudeksi. Mwandishi oli afrikkalainen nimi, jota afrikkalaisista juuristaan ylpeä Hancock tuohon aikaan käytti. En ole itse kuullut tältä kaudelta edelleenkään kuin yhden albumin, vuonna 1972 ilmestyneen Sextantin, joka alkaa kyllä olla kokeellisuudessaan pikkuisen liikaa allekirjoittaneelle, vaikka nyttemmin tämän ajan tuotantoa arvostetaan kyllä huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan. Ongelmana Mwandishi-kauden musiikissa oli myös se, että vaikkakin se oli taiteellisesti kunnianhimoista ja taatusti uudenlaista, ei kaupallisesta menestyksestä ollut tietoakaan. Niinpä Hancockin oli annettava kansalle mitä se vaati: enemmän groovea!

Vuonna 1974 ilmestynyt Thrust kuuluu jo naurut irrottavan kansitaiteensakin puolesta niihin levyihin, joista ei vain voi olla pitämättä. Hancock ajan hengelle uskollisine afrokampauksineen on kuvattu jonkinlaisen avaruusaluksen sisälle, jota näköjään hallitaan syntikan koskettimin - kuinkas muuten. Levyn kansi johdattaakin mainiosti itse musiikkiin, joka on iloista, asenteella soitettua 'kevyempää' joskin samalla tiukkaa ja kellontarkasti toimivaa fuusiojazzia soul- ja funkhöystein. Hyvin koukuttavat rytmikuviot luikertelevat toistensa lomassa ja saavat kuulijassa aikaan mm. tahatonta jalan vipatusta ja sormien napsutusta. Rytmiosastoa kannattelevat varsin vankalla otteella basisti Paul Jackson sekä aliarvostettu rumpali Mike Clarke. Hancock loihtii esiin koskettimistostaan suvereenisti ja osaamistaan peittelemättä värikästä äänimaisemaa. Hifistit todennäköisesti arvostavat myös albumin onnistunutta äänitystä ja hartaudella tehtyä remasterointia. Ainoastaan neljästä pitkästä kappaleesta koostuva albumi pitääkin kuulijansa tiukasti pihdeissään vaivatta koko kestonsa ajan, ja levy kuuluu omiin suosikkeihini, ainakin tämän tyylilajin puitteissa, jota en tosin sanottavammin tunne. Kappaleista kaksi ensimmäistä eli avausraita Palm Grease sekä kakkosena oleva Actual Proof ovat meiningiltään ehkäpä hiuksenhienosti kahta seuraavaa parempia. Mutta sitten seuraa se olennainen kysymys. Uhrasiko Hancock kenties itsensä kaupallisuuden alttarille luopumalla kokeellisemmasta linjastaan? En nyt sanoisi niinkään. Vaikka Thrust on varsin helposti lähestyttävä levy verrattuna vaikkapa hiljattain arvioimaani kokeellisemman jazzfuusion raskassarjalaiseen Mahavishnu Orchestraan, ei tämä levy silti mitään kaupallista ja laskelmoitua kevytroskaa ole, vaan pinnan alta huokuu rautainen ammattitaito. Tämä levy ja sen edeltäjä, jo mainittu Head Hunters myös olivat kaupallisia menestyksiä, molemmat saavuttivat Yhdysvaltain poplistalla kohtalaisen korkean sijan 13.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Levyarvio: Mahavishnu Orchestra - Apocalypse (1974)



Tarkoituksenani oli kuunnella sunnuntaiseen tunnelmaan sopien jotain kohtuullisen rauhoittavaa ja kenties vähän leppoisampaa musiikkia, mutta päädyinkin sitten osittain hämärän rajamaille kun menin hetken mielijohteesta survomaan soittimeen vähälle kuuntelulle jääneen Mahavishnu Orchestran Apocalypsen, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta välttämättä missään maailmanlopun tunnelmissa etene, vaikka se täytyy sanoa, että olisi sitä voinut vähän keveämmälläkin musiikilla lepopäivänsä pyhittää. Intialaisista aatteista elämäänsä ja musiikkiinsa ammentanut Yorkshiren kasvatti Mahavishnu John McLaughlin (s. 1942) on itsensä Miles Davisin aikoinaan 'löytämä' kitaristi, jonka hartioille Penguinin järkälemäisen jazz-oppaan mukaan yritettiin sovitella aikoinaan jopa Jimi Hendrixin kuninkaanviittaa, ja herran jazz-rock-fuusio olikin suosittua 1970-luvun alussa jazzpiirejä paljon laajemminkin. Sittemminhän taiturimainen McLaughlin on kokeillut useita eri tyylejä, mm. flamencoa.

Vuonna 1974 ilmestynyt, George Martinin asiaankuuluvalla osaamisella AIR-studiossaan tuottama Apocalypse ei saanut ilmestyessään kovin suurta ymmärrystä, joskin sittemmin sen ansioita on alettu ymmärtää paremmin - tosin em. Penguinin jazzraamatulta ei juuri sympatiapisteitä heru. Tällä albumilla rivinsä uudelleen järjestäneen Mahavishnu Orchestran teknisesti äärimmäisen tasokas ja paikoin todella hengästyttävä fuusiomeno sekoittuu vielä Michael Tilson Thomasin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin monipuoliseen, osin moderniin, osin impressionistishenkiseen äänimaalailuun - tuloksena tästä liitosta on joko väärinymmärrettyä neroutta tai sitten sirpaleista, epätasaista ja väkisin levylle runnottua muutaman idean ympärille kyhättyä tusinakamaa. Tai jotain siltä väliltä. Totta puhuen tämä albumi aiheutti itsellenikin tavallista enemmän päänvaivaa. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö soittotaitoa olisi tässä porukassa enemmän kuin tarpeeksi. Kappaleiden sävellyksistä vastaavan McLaughlinin hienosoundista kitarointia kuuntelee kernaasti, rumpali Michael Walden ja välillä aivan käsittämättömiä kulkuja kepittelevä basisti Ralphe Armstrong ovat myös todella kovatasoisia - kuten myös sähköviuluja levyllä soittava virtuoosi Jean-Luc Ponty...

Itselleni tämän levyn suurin ja ehkäpä ainoa ongelma on juuri sinfoniaorkesterin käyttö tai pikemminkin sen käyttämättömät mahdollisuudet. Orkestroinnista vastannutta Michael Gibbsiä voi kenties syyttää, mutta yhtä lailla kaiketi säveltäjää. Sinfoniaorkesteri ei vain tunnu nivoutuvan saumattomasti tai aina edes puolittaisesti Mahavishnun soittoon ja musiikin sielunmaisemaan, ja sen seurauksena on kuulijalla koottavanaan eriskummallinen, joskin myös kiehtova musiikillinen palapeli, josta jotenkin kyllä aavistaa lopputuloksen, mutta aivan liian monta palasta on hukassa. Omituisinta levyssä on, että niin ne klassiset mausteet kun McLaughlinin, Pontyn ja kumppaneiden väliin hurjatempoinen ja hektinen soitto kuulostavat kyllä paikoin todella hyviltä, mutta ne eivät vain useimmiten kohtaa, mikä on sinänsä sääli, sillä hetkittäin tämä levy tarjoaa kyllä kerrassaan huimaa ja värikästä meininkiä. Esimerkiksi päätöskappaleessa
Hymn To Him irrotetaan karstat koneesta tavalla, johon vain tämä sakki kykeni. Maininnan arvoinen on myös kakkosraita, Vision Is A Naked Sword. Vaikkei Apocalypse siis kuulu kenties Mahavishnu Orchestran parhaimpiin levyihin, on se kritiikistäni huolimatta hyvin mielenkiintoinen ja osin tutustumisen arvoinen levykokonaisuus. Se jätti minut silti aika ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta voihan tietenkin olla, että muutaman kuuntelukerran jälkeen tuo kaivattu valaistumisen hetki koittaa...