Tähän sopisi alkuun ehkä aihetta valaiseva vitsi:
"Pyhä Pietari tarvitsi apua. Jumala oli näet sairastunut. Hätiin kutsuttiin Sigmund Freud, koska sairaus oli psyykkistä laatua. Freud sanoi auttavansa parhaan taitonsa mukaan, ja kysyi mikä Jumalaa mahdollisesti vaivaa. "Hän luulee olevansa Karajan", vastasi Pyhä Pietari."
Tämän tyyppiset kaskut Herbert Ritter von Karajanista (kuvassa Maestro ihailee haltioituneena maagista kompaktikiekkoa) ovat varsin tyypillisiä, sillä vaikkei suurella itävaltalaissyntyisellä kapellimestarilla kenties kaikkivoipuuskuvitelmia ollut, aika ajoin saattoi liipata melko läheltä. Karajan oli kritisoitu hahmo jo eläessään, vielä enemmän sitä kuoltuaan. Mutta samoin hänen suosionsa oli suuri, ja ylistäjiäkin on riittänyt - niin ennen kuin nykyäänkin. Karajan nimitettiin Berliinin filharmonikkojen elinikäiseksi ylikapellimestariksi jo vuonna 1955, mutta sitäkin ennen oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista.
Karajanin jäsenyys natsipuolueessa on pitkään ollut kiistelty aihe. Ei edes ole varmaa tietoa, milloin hän tarkalleen ottaen puolueeseen liittyi, ja onpa sanottu että hänet liitettiin puolueeseen ulkopuolisten toimesta. Jäsenmaksuja hän ei tiettävästi koskaan maksanut. Jäsen hän joka tapauksessa oli. Karajanin puolustajat tässä asiassa ovat tyypillisesti sitä mieltä, että tämä liittyi puolueeseen vain edistääkseen uraansa, mikä luonnollisesti saattoikin olla järkevää noina aikoina, ja opportunistiksikin sanotulle johtajalle siirto oli kenties taktinen. Toisaalta on muistettava, että Karajanin edeltäjä ja sotavuosienkin läpi Berliinin orkesteria luotsannut Wilhelm Furtwängler ei ollut natsien sätkynukke - ja säästi virkansa ilmeisesti vain siksi, että Goebbels diggasi tätä. Von Karajanin maineeseen tämä episodi jätti kuitenkin pysyvän tahran.
Näin jälkikäteen voidaan sanoa, että paitsi huomattavasta musikaalisesta lahjakkuudestaan ja kiistattomista orkesterinjohtamiskyvyistään Karajan tulee muistaa myös siitä että hän osasi kenties ensimmäisenä klassisen musiikin ammattilaisena tuotteistaa itsensä. Brändäys ei ole ehkä oikea suomenkielinen termi, mutta tämän hän totisesti teki. Ja tuottoisaakin tämä oli, joten saksanmarkkoja riitti sittemmin tuhlattavaksi urheiluautoihin, purjeveneeseen, luksuslukaaleihin sekä lentokoneeseen.Vuosien varrella hänen valtansa niin Berliinin filharmonikoissa, Deutsche Grammophon -levy-yhtiössä sekä saksalaisessa musiikkielämässä yleensäkin kasvoi niin suureksi, että hän saattoi jo käyttää sanelupolitiikkaa ja diktaattorin otteita monessa asiassa. Auktoriteettina hän oli ehdoton, ja moni musiikin ammattilainen joutuikin törmäyskurssille hänen kanssaan, mm. edellisen kirjoituksen Gedda ja myös Martti Talvela, jonka välirikko Karajanin kanssa on osuvasti kuvattu Seppo Heikinheimon muistelmissa. Halutessaanhan jättimäinen Talvela olisi voinut ripustaa tätä nöyryyttäneen pienen käppänän (Karajan käytti piilokorkoja kengissään) katonrajaan naulaan roikkumaan, muttei tätä suomalaisena suurmiehenä tietenkään tehnyt. Tapauksia on toki muitakin. Eräs valaiseva esimerkki Karajanin itsekkyydestä ja pikkusieluisuudesta koskee Deutsche Grammophonin levytystä Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal. Karajanin version lisäksi samoihin aikoihin äänitetty Rafael Kubelikin versio hyllytettiin vuosikausiksi ja ilmeisesti Karajanilla oli lusikkansa sopassa - nyttemmin tätä kauan pölyä kerännyttä 'kadonnutta' versiota pidetään jopa parempana kuin jonkinlaisen kulttistatuksen saanutta Karajanin levytystä.
Mutta on miehestä myös hyvää sanottavaa. Karajan oli koko ikänsä innostunut äänitystekniikasta, sen kehittymisen suomista mahdollisuuksista ja suhtautui lähes fanaattisella perfektionismilla äänenlaadun parantamiseen ja tuotannon teknisiin yksityiskohtiin. Ehkä tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää miksi hän levytti vuosikymmenten varrella esimerkiksi kaikki Beethovenin sinfoniat muutamaan kertaan. Toki parempi äänenlaatu ei aina suinkaan tarkoita parempaa taiteellista laatua, yleisimmin klassisen musiikin ystävät arvostavat Karajanin vanhempia levytyksiä myöhäisempiä digitaaliversioita enemmän. Vähän vaikeasti arvioitavissa olevaa käsitettä eli ns. "Karajan-soundia" on syytetty mm. tarpeettomasta kliinisyydestä ja hengettömyydestä, menipä joku niin pitkälle että sanoi sen olevan musiikillinen lattea vastine Riefenstahlin arjalaisuutta ihannoiville propagandaelokuville. No, itse aloitin klassiseen musiikkiin tutustumisen kauan sitten kahdella "Essential Karajan" -kasetilla, enkä ole myöhemminkään miehen tulkintoja väheksynyt. Karajanin levyä kuunnellessa tietää ainakin, että ei sen kanssa laadullisesti pahasti voi metsään mennä, ja onpa levytyksissä mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten Shostakovitshin 10. sinfonia. Beethovenista, Brahmsista ja Brucknerista nyt puhumattakaan. Suomalaisena täytyy muistaa myös se, että Sibelius ei ollut Karajanille koskaan mikään punainen vaate, toisin kuin monelle muulle saksalaisella kielialueella.
Kun puhutaan viime vuosisadan suurimmista tenoreista, unohtuu turhan usein ruotsalainen Nicolai Gedda (s. 1925). Hän jää helposti tunnetuimman maanmiehensä, kiistatta järkälemäisen Jussi Björlingin varjoon, vaikka näiden kahden vertailu on jokseenkin hyödytöntä. Kummallakin oli laulutaiteilijana vahvuutensa ja heikkoutensa. Hovilaulajan arvonimen saanut Gedda, jonka sukunimi kirjoitetaan alun perin tosiaan muodossa Gädda ('hauki') oli ruotsalais-venäläinen sukujuuriltaan. Hänen biologinen emigrantti-isänsä oli itse asiassa mies, jota hän lapsena piti setänään. Ja hänet kasvattanut ja varhain etenkin venäläisen ja ortodoksisen musiikin pariin johdattanut, kovaa kuria pitänyt Mihail oli siis tosiasiassa hänen setänsä! Geddan adoptio ei mennyt aivan lain kirjainten mukaan, minkä vuoksi hänen lapsuutensa oli varsin suojattu, ja koulussa kiusatusta Geddasta kasvoi ujo ja sisäänpäinkääntynyt nuori mies. Tarinassa riittäisi aineksia oopperaksi asti - ainakin jos on uskominen miehen värikästä muistelmateosta. Vuoteen 1934 perhe asui Saksassa, mutta muutti takaisin Ruotsiin natsien valtaannousun jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Gedda työskenteli vähäpätöisenä pankkivirkailijana, eivätkä kaukaiset haaveet laulu-urasta olleet kovin realistisia, koska vähät tienestinsä Gedda antoi käytännössä vähävaraisille kasvattivanhemmilleen. Pankissa sattuneen onnekkaan kohtaamisen johdosta Gedda sai kuitenkin opettajakseen tunnetun, sittemmin Martti Talvelaakin opettaneen Martin Öhmanin, 1920-luvun tunnetun Wagner-tenorin, jonka sanotaan 'löytäneen' myös Jussi Björlingin. Öhman suostui opettamaan Geddaa alkuun velaksi, eikä mennyt kauaa kun Gedda sai jalkansa Tukholman kuninkaallisen oopperan oven väliin. Kansainvälisen läpimurtonsa Gedda teki pitkälti EMI levy-yhtiön johtajan Walter Leggen ansiosta. Muistelmissaan Gedda kertoo laulaneensa nuorempana hyväuskoisuuttaan ja naiiviuttaan lähes kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä ilmaiseksi.
Gedda oli äänialaltaan lyyrinen tenori, hänen ääntään voisi lyhyesti luonnehtia ohuemmaksi ja viileämmäksi kuin vaikkapa aikalaisellaan Fritz Wunderlichilla, mutta siinä oli parhaimmillaan puhtaan, luontevan herkkyyden ohella myös poikkeuksellista voimaa ja kirkasta terävyyttä, joka ulottui vaivattomasti ylimpiin säveliin saakka. Esimerkiksi Pavarotti on ylistänyt Geddan ääntä ja tekniikkaa. Geddan vahvuus laulajana oli myös erinomainen kielipää: venäjän ja ruotsin lisäksi myös saksa, ranska, englanti, italia ja espanja sujuivat tarvittaessa. Mikään kielinero Gedda ei myönnä olleensa: esimerkiksi englannin kanssa hän teki kovasti töitä. Se kuitenkin kantoi hedelmää, sillä esiintyessään Metropolitanissa englanninkielisessä oopperatuotannossa kriitikot huomauttivat, että Geddan artikulaatio oli parempi kuin monella englantia äidinkielenään puhuvalla laulajalla. Ahkerana harjoittelijana koko uransa tunnettu Gedda korostikin lauletun kielen opiskelun tärkeyttä. Ja äänen vaalimista, mikä selittänee että Gedda on pystynyt esiintymään vielä reippaasti yli 70-vuotiaanakin. Roolinsa tämä valitsikin tarkkaan, äänen kestävyyttä silmälläpitäen. Korujaan yleisössä esitteleviä ja näytöksestä viis veisaavia oopperasnobeja taiteessaan tinkimätön Gedda ei ole koskaan sietänyt, mutta myöntää, että yleisö oopperalaulajan palkan lopulta maksaa.
Mitä uraan muuten tulee, Geddan on sanottu levyttäneen enemmän kuin kenenkään muun tenorin, tämän todenperäisyyttä en voi kuitenkaan vahvistaa.Yhdysvalloissa Gedda jäi Metropolitan-kiinnityksestään huolimatta kuitenkin pienen piirin suosikiksi, laulajan itsensä mukaan surkeat agenttisopimukset ja niiden myötä olematon pr-työ eivät edistäneet Amerikan mantereella tämän julkisuutta käytännössä lainkaan, eikä esimerkiksi televisioesiintymisiä juuri ollut. Tienestitkin jäivät ohuemmiksi kuin olisi ollut suotavaa, tähän tosin myös vaikutti kaksi epäonnistunutta avioliittoa. Yleensä sankarirooleissa viihtyneen Geddan mielirooli oli Tshaikovskin Jevgeni Oneginin Lenski, jonka perislaavilaisen melankolian ja tragiikan Gedda onnistuukin välittämään erinomaisesti. Viimeiseksi 'suureksi' oopperarooliksi jäi valitettavasti kuningas Kristianin roistonosa murskakritiikit keränneessä epäonnisessa ruotsalaisproduktiossa Kustaa Aadolf. Ikääntyvä taiteilija katsoi joutuneensa kriitikoiden syntipukiksi fiaskossa, mutta myönsi myös ettei hänen olisi pitänyt ottaa roolia koskaan vastaan. Vaikka oopperatuotannot jäivätkin, Gedda esiintyi vuosituhannen vaihteeseen asti vielä pienemmässä mittakaavassa, ja tämän kirjoittajakin onnistui kuulemaan tätä pari kertaa Turussa 1990-luvulla, ja jäipä eräästä konsertin jälkeisestä kohtaamisesta tämä henkilökohtaisesti arvokas muisto, vaikken nimikirjoitusten perään muuten olekaan.
:
Saksan Breslaussa (nyk. Puolan Wroclaw), Sleesiassa 1885 syntynyt Otto Klemperer kuuluu kiistatta 1900-luvun merkittävimpien ja arvostetuimpien orkesterinjohtajien joukkoon, olkoonkin että pitkälti tämä maine johtuu hänen myöhäisemmällä iällään tekemistä levytyksistä. Philharmonia-orkesteria vuodesta 1959 kuolemaansa saakka johtanut Klemperer oli etenkin romantiikan ajan säveltäjien (esimerkiksi Beethovenin, Brucknerin, Brahmsin ja Mahlerin) sinfonioiden taitava tulkki, joskin tämän myöhempiä versioita on myös syytetty useasti etenkin liian hitaista tempovalinnoista. Hän levytti myös melkoisesti oopperamusiikkia, mm. melko dramaattisia versioita Mozartin oopperoista. Klemperer oli nuorempana Gustav Mahlerin suosikkeja, ja jahtasi tiettävästi jossain vaiheessa tämän tytärtäkin. Klemperer oli niin hengen kuin fyysisenkin olemuksensa puolesta jättiläinen, liki parimetrisen maestron hahmosta huokui lähes pelottavaa auktoriteettia, majesteettisuutta ja vakavuutta, joka vähintäänkin erikoisesta ja viimeisinä vuosina korostuneesta johtamistyylistä huolimatta taltioitui usein myös levylle (ja filmille), ja välittyy kuulijalle hyvin vielä tänäkin päivänä. Itseäni esimerkiksi säväytti hiljattain hänen erinomainen versionsa edellisen kirjoituksen Wagnerin Lohengrinin alkusoitosta, Klemperer suorastaan läpivalaisee kyseisen kappaleen kirurgisella tarkkuudella unohtamatta kuitenkaan teoksen pohjimmaista herkkyyttä ja kauneutta. Esim. legendaarinen Herbert von Karajan ei omassa, sinänsä pätevässä ja tasalaatuisessa levytyksessään likimainkaan samaan pysty.
Klempererin elämä oli tragiikkaa täynnä: 1930-luvulla tämä joutui juutalaisena lähtemään maanpakoon Saksasta (hänestä ehdittiin antaa jopa etsintäkuulutus), vaikka oli vain paria vuotta ennen natsien valtaannousua saanut korkean kunniamerkin itseltään Hindenburgilta ja siihen asti nousujohteinen ura oli hyvässä vauhdissa. Myöhemmin Klemperer muuten kääntyi katolilaisuuteen, mutta palasi taas juutalaisuuteen ennen kuolemaansa. Yhdysvalloissa vähän kompastellen jatkunut kapellimestarin ura tyssäsi hetkeksi vakaviin terveysongelmiin: Klempereriltä poistettiin pienen appelsiinin kokoinen aivokasvain, jonka seurauksena tämän kasvot halvaantuivat osittain pysyvästi, puhe vaikeutui ja lihasmotoriikka heikkeni muutenkin. Tämä luonnollisesti masensi Klempererin, ja näihin aikoihin hän kärsi myös vakavista psyykkisistä ongelmista ja karkasi mm. parantolasta. Nytkin karannut Klemperer etsintäkuulutettiin - vieläpä näyttävästi New York Timesin sivuilla, tosin tällä kertaa huolestuneiden omaisten toimesta. Kovana savuttelijana ikänsä tunnettu kapellimestari oli myös kerran polttaa itsensä hengiltä nukahdettuaan tupakka palaen. Klemperer joutui Yhdysvalloissa myös vaikeuksiin paitsi ajoittain maanisen käytöksensä myös vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja joutuikin palaamaan toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan, kun Yhdysvallat kieltäytyi uusimasta hänen passiaan. Philharmonia Orchestran pitkäaikainen pesti Englannissa oli kuitenkin elämän ehtoopuolella melkoinen onnenpotku niin Klempererille itselleen kuin klassisen musiikin ystävillekin. Klempererin uhrautuva ja sanavalmis tytär Lotte huolehti isänsä urasta käytännössä oman elämänsä ja vapaa-aikansa kustannuksella. Klemperer myös sävelsi jonkin verran, mutta hänen teoksensa ovat vaipuneet sittemmin unholaan. Vähän ennen kuolemaansa Klemperer sai vielä Israelin (kunnia)kansalaisuuden - tiettävästi Lähi-idän vakava tilanne noina viimeisinä vuosina järkytti ja horjutti iäkään Klempererin muutenkin huteraa terveyttä entisestään.
Klemperer oli myös yksi harvoja 1800-luvun puolella syntyneitä suuria ja todella merkittäviä kapellimestareita, jotka ehtivät levyttää melko paljon myös stereon aikakaudella, esimerkiksi sellaiset suuruudet kuin Arturo Toscanini ja Wilhelm Furtwängler eivät tähän valitettavasti kyenneet. Pari vuotta sitten Klempererin kuolemasta tuli kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, minkä muistoksi EMI julkaisi monta vähintäänkin kohtuuhintaista pakettia Klempererin levytyksiä (joukossa myös harvoin kuultuja), joista etenkin Beethoven-setin pitäisi kuulua klassisen musiikin ystävien levykokoelmaan itsestäänselvyytenä.
