Levyarvio: Ray Wylie Hubbard - The Grifter's Hymnal (2012)

Oklahomassa vuonna 1946 syntynyt, mutta sittemmin Teksasiin siirtynyt sekä sinne juurtunut laulaja, kitaristi ja lauluntekijä Ray Wylie Hubbard taitaa täällä Pohjolan perukoilla olla melkoisen tuntematon suuruus. Toisaalta Teksasissa lääniä piisaa tunnetusti sen verran, että jos jonkinmoista kiertelevää trubaduuria ja kaihoisamman kantribiisin kiekujaa löytyy kaiketi jokaisen pikkukaupungin kuppilasta. Tai eiväthän Teksasissa kaupungitkaan pieniä ole, kuten ei mikään mukaan. Hubbard on joka tapauksessa tehnyt kunnioitettavan pitkän, joskin kirjavan uran ja aloitteli jo 1960-luvun puolivälissä opintojensa ohessa folklaulajana, mutta siirtyi seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa ns. outlaw -countryn pariin. Hän kirjoitti tässä rytäkässä menestyskipaleen mm. Jerry Jeff Walkerille. Mutta miehen oma ura on vasta 1990-luvun tienoilta lähtien osoittanut todellisia elpymisen merkkejä, ja tämän viimeiset levyt ovatkin keränneet kehuja, miestä pidetään moneen suuntaan rönsyilevän modernin americanan piirissä perinnetietoisena, vanhana viisaana konkarina. Oma tuttavuuteni tähän pyöreillä Lennon-laseilla varustetun, rähjäiseltä hippiveteraanilta näyttävän kaverin tuotantoon on varsin tuoretta laatua, sillä vasta tämän uusimman levyn myötä olen päässyt kuuntelemaan ja nauttimaan tämän persoonallisen lauluntekijän musiikista. Se täytyykin sanoa, että ellei ihmeitä tapahdu, on The Grifter's Hymnal vahva ehdokas itselleni tämän vuoden parhaaksi rootslevyksi.

Hubbard on ahkeran keikkailijan maineessa, niin kotimaassaan kuin Euroopassakin, mutta siitä huolimatta tämän suosio on ollut vaatimatonta luokkaa. Muusikkotoverit tuntuvat kuitenkin arvostavan Hubbardia, sillä Grifter's Hymnal -albumilla, jonka vapaasti voisi suomentaa vaikkapa Ketkun virsikirjaksi, vierailee kovan luokan soittajia, mikä osaltaan takaa sen, että levy kuulostaa todella hyvältä. Monessa mukana ollut kitaristi Audley Freed ja jo muinaisessa Small Faces -poppoossa vaikuttanut kosketinsoittaja Ian McLagan ovat rautaisia ja tunnettuja ammattilaisia, mutta hieman yllättäen albumilla vierailee myös Ringo Starr, jonka varhaista soolotuotantoa edustavan Coochy Coochy -kappaleen Hubbard halusi ehdottomasti levyttää, ja hupaisan sympaattinen tulkinta siitä syntyikin. Hubbardin mukaan minkäänlaista tarraa Ringon mukanaolosta ei levynkanteen haluttu lätkäistä, koskapa se ei olisi oikein sopinut levyn karuun henkeen, mutta Hubbardin mukaan myös muita soittajia kohtaan solidaarinen Ringo itse oli tätä vastaan. Hubbardin oma poika Lucas soittaa kahdella kappaleella sähkökitaraa, näistä jälkimmäisellä, levyn kohokohtiin kuuluvalla omaelämäkerrallisella Mother Blues -kappaleella jälkikasvu saa soittaa isukin Les Paul Gold Top -kitaraa, jolla on myös tärkeä osa kappaleen tarinassa. 

Ray Wylie Hubbard on kuulemma lukenut mies, joka ottaa vaikutteita välillä hämärän rajamaille liukuviin teksteihinsä paitsi amerikkalaisesta bluesperinteestä, josta on toki aina hyvä ammentaa, myös maailmankirjallisuudesta sekä -runoudesta, joten siinä mielessä on selvää, että mitään räikeintä punaniskamateriaalia ei levy sisällä. Uskonto on myös vahva elementti, mutta se heijastuu teksteihin väliin epäsuorasti, tai ainakin Hubbardin oman, vähän vinksahtaneen suodattimen läpi. Tästä käypänä esimerkkinä levyn neljäs raita, hengästyttävän vimmainen ja mustimman huumorin kuorruttama bluessaarna New Year's Eve At The Gates Of Hell. Sitä edeltävä kappale Lazarus on myös jo nimensä perusteella verhottu raamatulliseen taustaan, joskin tässä kappaleessa Hubbard antaa sanallisen ruoskansa sivaltaa myös kotimaataan. Mutta kokonaisuushan ratkaisee eivät pelkästään tekstit, ja bluesvoittoisesti etenevä, äänimaailmaltaan poikkeuksellisen rikas albumi sisältää Hubbardin karheaäänistä laulua, joista pilkahtaa välillä häivähdys parempien aikojen Dylania sekä akustisia kitaroita, slide-kitaraa ja höysteeksi sähkökitaraakin erinomaisen osaavan rytmiryhmän kera. Hubbard on jossain haastattelussa todennut, että tämä 'virsikirja' ei ottanut syntyäkseen helpolla, mutta täytyyhän sitä hyvän eteen nähdä vaivaa.