Levyarvio: The Kinks - Face To Face (1966)

Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä lokakuussa 1966 julkaistu levy aloitti Kinks -yhtyeen niin sanotun 'kulta-ajan', jota kesti viitisen vuotta. Koskapa omien Kinks-levyjeni joukossa juuri tämä yhtyeen neljäs levy on syystä tai toisesta jäänyt hieman vähemmälle kuuntelulle, piti siis perehtyä vuoden alkajaisiksi tähän väljäksi teema-albumiksikin ja 'konseptialbumin' esiasteeksi luonnehdittuun kiekkoon. Levyn kansitaidehan (Ray Davies ei sittemmin pitänyt värikästä kantta missään mitenkään onnistuneena) viittaa jo siihen, että yhtye oli ottamassa melkomoista harppausta taiteellisessa mielessä aiemmasta rosoisen ronskista parin, kolmen soinnun kitaravetoisesta rytinästä. Toisaalta mielestäni jo tämän levyn edeltäjällä, sinänsä ihan mainiolla Kink Kontroversyllä on kuultavissa, että niin Ray Davies kuin koko yhtyekin kehittyi huiman nopeassa tahdissa niin soitossaan kuin taidossa tehdä hyviä ja tarttuvia, omintakeisia biisejä. Face To Face oli yhtyeeltä paitsi ensimmäinen pitkäsoitto, jonka kaikki kappaleet on merkitty Daviesin nimiin, sen tekemiseen myös käytettiin huomattavasti enemmän aikaa kuin aiempien levyjen. On väitetty, että tämän levyn tekemisen aikoihin kova keikkatahti ja levy-yhtiön paineet hittikappaleiden rustaamisesta aiheuttivat Daviesille jonkinmoisen hermoromahduksen, joka heijastuu Too Much On My Mind -kappaleessa, minkä olen tainnut mainitakin. Myöhemminhän Davies oli laulava aiheesta lisää...

Tältä albumilta heijastuu kyllä musiikillinen monipuolisuus ja kyky omaksua uusia vaikutteita, jota ei aimmilta löydy. Face To Face onnistuukin olemaan sisällöltään aika moneen suuntaan kurottava levy ja epäilemättä aikansa pop/rock-kenttää hämmentänyt julkaisu, jolta riitti muiden cover-versioitavaksi ainakin kolme biisiä. Jopa sellaiselle karmealle teinipuppubändille kuin Herman's Hermits, joka teki oman versionsa kepeästä Dandy-rallatuksesta. Albumille päätettiin myös survoa ilmeisesti myyntiä edistämään yksi Kinksin tunnetuimmista kappaleista, singlenä menestynyt Sunny Afternoon. Muuten kappaleista alkaa yhä selvemmin tihkua läpi laulajana muuntautumiskykyisen Daviesin persoonallinen lyyrinen osaaminen ja taiteellinen kunnianhimo. Vaikka esimerkiksi levyn avausraita Party Line edustaakin vielä hyvin ajalleen tavanomaista ja kaavamaista kipaletta, jatkossa seuraa myös kiehtovan erilaista, näppärän simppeleihin muotteihin valettua biisimateriaalia: vaikkapa itämaisia sävyjä tavoitteleva Fancy ja erikoinen hawaijilaissävytteinen parodia Holiday in Waikiki, joka omiin korviini kuulostaa hämmentävästi oudosti muuttuneelta Rolling Stonesilta. Levyn päättävä I'll Remember taas hämmästytti allekirjoittanutta, koska se toi jotenkin mieleen George Harrisonin kynästä lähtöisin olevan kappaleen, jopa Daviesin lauluääntä myöten. Erittäin tärkeänä osatekijänä Face To Face -levyllä on myös kuultavissa saarivaltion aikansa kovimman sessiopianisti Nicky Hopkinsin soitto, parissa kappaleessa piano vaihtuu piristävästi cembaloksi. Unohtamatta tietenkään Dave Daviesin paikoilleen osuvaa stemmalaulua.

Vuonna 2004 ensimmäisen kerran monona julkaistu CD-versio sisältää myös seitsemän bonuskappaletta, joista osaa oli ilmeisesti kaavailtu varsinaiselle albumille. Outoa kyllä, kanteen printatut levytystiedot väittävät, että Face To Facen yhdestoista raita, Little Miss Queen Of Darkness olisi levytetty vuonna 1967, mikä ei luonnollisestikaan voi pitää paikkaansa. Mieleeni juolahti, että olisikohan tässä uusintajulkaisussa käytetty esimerkiksi jotain parempaa versiota kyseisestä kappaleesta? Muutenhan äänenlaatu jopa uusiksi masteroidulla  levyllä on ikävä kyllä paikoin vähän tunkkainen, mikä mielestäni kertoo vain levy-yhtiö Pyen laimeasta suhtautumisesta suojattejaan kohtaan. Toisaalta Face To Face jos mikä on erinomaisen vahva todiste siitä, että Kinks kykeni paitsi uudistumaan kovan paineen alla, myös tekemään sen tyylillä. Musiikki muuttui pienin askelin monimuotoisemmaksi ja sai yhä mielenkiintoisempia sävyjä myös sanoitusten osalta, ainakin jälkimmäisestä on kiittäminen Ray Daviesin kiistatonta lahjakkuutta. Vaikea uskoa, että kaveri oli tämänkin levyn tekemisen aikana vasta vähän päälle parikymppinen. Davies on muistaakseni joskus todennut, että kohtalaisen huonojen sopimusten ja levy-yhtiön sekä managerin kusetuksen ynnä näihin liittyvien tekijänoikeussotkujen vuoksi hän ei 1960-luvulla saanut juurikaan paistatella rocktähteydessä, eikä myöskään saanut rypeä rahoissa, viinassa sekä huumeissa saatikka ajella ympäriinsä Rolls-Roycella. Puhumattakaan lekottelusta herraskartanon uima-altaan äärellä aurinkoisena iltapäivänä. Mutta kenties tästä johtuen kaverilla oli aikaa noina vuosina tehdä jokusen kappaleen verran hyvää musiikkia...