Suuresta B.B. Kingistä on vuosikymmenten aikana muodostunut synonyymi käsitteelle blues. Hänen nimensä tuntevat useimmiten nekin, jotka eivät bluesia kuuntele edes satunnaisesti. Ja ellen ihan väärin muista, jos minua olisi pyydetty pikkuisen yli kaksikymmentä vuotta sitten nimeämään amerikkalaisia bluesartisteja, olisi King ollut likimain ainoa nimi, jonka olisin voinut tietämättömyyttäni ilmoille heittää. Ikävä kyllä, ensimmäinen tutustumiseni herran tuotantoon noin vuoden 1995 paikkeilla ei herättänyt sen suurempia tunteita. Noihin aikoihin heräteostoksena hankittu Kingin halpa kokoelmalevy oli laadullisesti melko vaihtelevaa, ja esitti miehen tuotantoa juuri siltä viihtellisemmältä puolelta. Oli puhallinosastoa siellä täällä, laimentavaa jousitaustaa, vahvoja soulvaikutteita ja ties mitä. Tämä levy aiheutti tyylillisessä sekamelskassaan vuosia kestäneen tiukan ennakkoluulon koko ukkoa ja tämän musiikkia kohtaan. Tyhmyyksissäni tein kuulemani perusteella virhepäätelmän, että kaipa tämä kokoelma sitten edustaa melko kattavasti herran musiikkia. Onneksi ihmisellä on lupa vanhetessaan viisastua, itselläni tämä tosin kesti B.B. Kingiä ajatellen yli kymmenen vuotta. Ilman vuoden 1964 marraskuussa äänitettyä ja CD-muodossa joku vuosi sitten hankkimaani Live At The Regal -albumia saattaisin yhä ihmetellä, mikä siitä tuhdista vanhasta sedästä nyt niin ihmeellisen tekee...
Vuonna 1964 yhden viikon kiinnityksellä Chicagon Regal-teatterissa esiintynyt B.B. King on toki tehnyt urallaan useammankin livealbumin. Ja tuubista löytyy kuvan kera tuoreempia esityksiä vaihtelevalla laadulla. Mutta Regalin levytys on saanut kriitikoilta vuosien saatossa siinä määrin suitsutusta osakseen, että se laskettaneen paitsi Kingin itsensä myös kaikkien aikojen blueslevytysten joukkoon, joskin mestari itse on hieman myös vähätellyt albumia. Onko tälle ylistykselle sitten katetta? Kyllä vaan. Ja se taikasana tämän levyn kohdalla on tietenkin live. Livetilanteet voivat useasti olla melko kinkkisiä levyn rustaamista ajatellen, mutta tämän albumin kohdalla yleisön ja esiintyjän välillä vallitsevan huikean energian totisesti tuntee nykykuuntelija kotisohvallaankin - olipa tämä ilmaisu sitten kuinka kliseinen hyvänsä. Levy koostuu kahdesta viiden kappaleen setistä, joista ensimmäisen avaa klassinen Every Day I Have The Blues. Siinä vaiheessa kun King taikoo alkukuulutuksen jälkeen Gibsonistaan ilmoille ensimmäiset riffit, tietää kuulija olevansa koukussa. En aiemmin arvostanut Kingiä juuri laulajana, mutta ainakin tähän aikaan mies pystyi käyttämään ääntään taitavasti raivokkaan rosoisen revittelyn ja tuskaisen tunteikkaan falsettiulinan välillä ilman pieniäkään vaikeuksia. Ja joka kappaleessa yleisö elää tietenkin vahvasti mukana.
Mutta unohtaa ei sovi Kingin yhtyettä, joka tukee kovaa meininkiä todella vahvasti. Selvää on kuitenkin, kuka onkaan isäntä ja ketkä renkejä. Bluesin herrasmiehenä tunnettu King toki pyytää yleisöltä aplodit myös bändilleen, juuri ennen viimeistä Help The Poor -kappaletta. Joka muuten ainoana erottuu selvästi levyn muusta materiaalista vahvasti soulia henkivänä, muttei kuitenkaan riko eheää ja ehdottoman toimivaa kokonaisuutta vaan oikeastaan näyttää yhden puolen lisää B.B. Kingin huikeasta osaamisesta. Bluesin 'kolme kuningasta' ovat tunnetusti Albert, Freddie ja B.B. Itselleni heidän keskinäinen järjestyksensä on myös melko vakiintuneesti tämä, joskin Freddie häviää Albertille vain kitaran kaulan mitalla. B.B. King ei edelleenkään lukeudu suosikkiartisteihini bluesia ajatellen, mutta se täytyy sanoa, että tämä mahtava levy muutti kertaheitolla käsitykseni parempaan suuntaan usein viihteelliseksi leimatusta bluesin lähettiläästä. Jos vaikkapa marraskuu sattuisi masentamaan, ei tämän parempaa lääkettä juuri voi suositella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti