'No nyt se on sitten Walrus-76 ilmeisesti lopullisesti menettänyt sen vähänkin järkensä', ajattelee mitä luultavimmin tämän blogini lukija, kun tämän kokoelmalevyn valitsin arvioitavaksi. Herra nimeltä Roger Whittaker ei kaiketi kuulu tänä päivänä sellaisiin laulajiin, joita suuri yleisö kuuntelisi, ja rohkenenpa tässä väittää, ettei nuoriso ole tästä ukosta koskaan kuullutkaan. Omintakeisella, viihteellisellä folklinjallaan Whittaker saavutti kuitenkin 1970-luvulla suurta suosiota, etenkin Saksassa ja Skandinaviassa. Miehen levyjä väitetään myydyn yli 50 miljoonaa kappaletta. Kenian Nairobissa vuonna 1936 syntynyt, meribiologin uran musiikkiin vaihtanut Whittaker tunnetaan myös erittäin taitavana viheltäjänä, tästä todisteena on esimerkiksi kotimaamme legendaarisen Patakakkonen -ohjelman tarttuva (ja kieltämättä ärsyttävä) tunnussävel Finnish Whistler. Jostakin muistan kuulleeni, että etenkin Britanniassa Whittakeria pidetään jonkinlaisena 'huonon musiikkimaun' ilmentymänä ja varoittavana esimerkkinä, jonka tuotannosta ei yksinkertaisesti saa pitää tai ainakaan moista asiaa julkisesti tunnustaa. Tätä seikkaa saattaa kenties tukea se, että kun vuosia sitten kävin Lontoossa pikkuvaltion kokoisessa HMV:n levyliikkeessä, ylimielisen oloinen engelsmanni vastasi kohteliaaseen tiedusteluuni Whittakerin levyistä: 'Is he singer or player?' Mutta toki on muistettava, että esimerkiksi Youtubesta löytyy aika karmeita otoksia miehen live-esityksistä mm. Saksasta, joissa tämä kosiskelee lievästi sanoen teennäisesti paikallista yleisöä. Jossain vaiheessa netissä oli myös pätkä, jossa vanhentunut ja väsynyt trubaduuri esiintyi jollain tavaratalokeikalla ilmeisesti USA:ssa, aikoinaan komea lauluääni oli vuosien varrella ikävä kyllä pahasti rapistunut.
Mutta juuri tuo hieno lauluääni on se syy, miksi itse Whittakerista pidän, ja etenkin tämän kokoelman varhaisista kappaleista. Whittakerhan on tehnyt pitkällä urallaan melkomoisen läjän levyjä (osa näistä on julkaistu ainoastaan Yhdysvalloissa), mutta ne tuotannon parhaat palat löytyvät suurin piirtein tämän kokoelman vuosilta. Monissa Whittakerin laulutulkinnoissa on poikkeuksellista lämpöä ja herkkyyttä, joiden yhdistelmä vain toimii itselleni mainiosti ja kyllähän näiden äärellä vanha kyynikkokin helposti herkistyy. River Lady, New World In The Morning, The Last Farewell, Durham Town ja Morning Has Broken muutamia mainitakseni tältä nimenomaiselta kokoelmalevyltä ovat käypiä esimerkkikappaleita. Kyllähän Whittaker sortuu välillä tökeröön liiotteluun kuten tulkitessaan musikaalikappaletta If I Were A Rich Man tai jopa hieman mauttomaan ja mahtipontiseen teatraalisuuteen, kuten omassa sävellyksessään Mistral, mutta kun lauluääni on tuota luokkaa, niin eipähän tuo liikoja haittaa. Tämä levy on siis ihan kelpo otos tämän mielestäni vähän turhan aliarvostetun ja osittain unohdetun laulajan tuotannosta, mutta olisi ehkä kaivannut vielä muutamaa kappaletta lisukkeeksi, Early One Morning ja perinteinen Scarborough Fair ainakin voisivat olla sellaisia.
Sivuseikkana sanottakoon vielä loppuun, että joskus kuunnellessaan muiden artistien tuotantoa, on helposti kuulevinaan Whittakerin vaikutusta, mikä ehkä kertonee tämän jonkinasteisesta 'yleispätevyydestä' folk-tyyppisen materiaalin laulajana. Viimeksi koin itse tällaisen omituisen hetken, kun kuulin irlantilaisnäyttelijän ja laulajanuraakin jossain vaiheessa yrittäneen kovanaaman, Richard Harrisin kappaleen My Boy, jonka alku on kaapattu kuin suoraan Whittakerin laulukirjasta. Harrisillahan oli näyttelijänä kyllä mestarillinen artikuloinnin taito, mutta usein ja etenkin laulaessaan korkeammalta, ei äänestä löytynyt enää tarpeeksi voimaa tai syvyyttä - toisin kuin Whittakerilla. Ehkä juuri tästä syystä Harrisin pienenä klassikkona pidetty menestyskappale, MacArthur Park vuodelta 1968 ei kuulu omiin suosikkeihini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti