Levyarvio: Pendragon - The Masquerade Overture (1996)

Neoproge herättää jo sanana monen musiikinharrastajan mielessä varsin ristiriitaisia tunteita, taitaapa sanalla olla jopa vähän negatiivinen kaiku ainakin kaikkein ryppyotsaisimpien progefanaatikkojen tai sellaisina itseään pitävien keskuudessa, joilla on tapana etenkin nettifoorumeilla anonymiteetin suojissa syyttää lähes kaikkea tämän lajin musiikkia mm. hengettömän kornista ja sisäsiittoisesta Genesis -yhtyeen ynnä sen hengenheimolaisten häikäilemättömästä apinoinnista. Minulle tämän varsin paljon sisällään pitävän ja tiukkoja määritelmiä onnistuneesti kaihtavan genren musiikki edustajineen on varsin uusi tuttavuus, mutta ainakin tämä kiekko on ollut hyvinkin antoisaa kuunneltavaa. Englannissa jo vuonna 1978 perustettu Pendragon kuuluu lajin menestyneimpien bändien joukkoon. Etenkin puolalaiset ovat jostain syystä ihastuneet yhtyeeseen. The Masquerade Overture onkin erinomainen esimerkki melodisesta, paikoin hyvinkin mahtipontisesta ja samalla äärimmäisen kauniista vaihtelevasta, tunnelmoivasta ja huikeasta sävelkudosten häpeämättömästä ilotulituksesta, joka kietoo kuulijansa hetkeksi suojaan ympäröivän maailman pahuudelta ja päälle vyöryvän arjen ankeudelta. Olikohan tässä luonnehdissa nyt tarpeeksi överiksi vedettyä naiivia suitsutusta? Toivottavasti, sillä kyllähän tämä levy ansaitsee kyllä sen.

Laulaja Nick Barrettin väliin kohtalaisen härski brittiaksentti istuu kappaleisiin yllättävänkin hyvin, joskin pakko on sen verran kritisoida, että joskus menon yltyessä asteen verran rajummaksi kaverin pehmeä lauluääni sortuu kummalliseen laulutekniikan puutteesta kielivään hoilottamiseen, joka ei kuitenkaan missään nimessä pilaa koukuttavaa kokonaisuutta. Ensimmäisen kerran levyn kuultuani kaipasin kyllä soitantaan jopa lisää särmää, etenkin rumpuihin ja miksei samalla bassopuolellekin. Kosketinten ja kitaran tarjoilema taiten hoidettu tilulilu sekä mehukkaasti möyryävä tai vaihtoehtoisesti enkelikuoron lailla hymisevä syntikka pitävät kuitenkin näitä kulisseja komeasti pystyssä, vaikka mitään suurempia yllätyksiä ei olekaan vähänkään villimpään progehörhöilyyn hurahtaneille tarjolla. Joka tapauksessa tuotantopuolesta ei ole moitteen sanaa sanottavana. Ja ensimmäisen raidan pateettinen kuorolaulu toimii dramaattisena johdantona jatkoon erinomaisesti. Bonuksena on yksi liki vartin pituinen livekipale. Tällä levyllä onkin mielestäni tyhjäkäyntiä huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä, varsin osuvasti nimetyllä Not Of This World -albumilla. Kaipa joku kyynisempi tätä hengettömäksikin voi kutsua, mutta kuuntelijan mielialasta riippuen tässä saattaa olla tarvittava täsmälääkitys orastavaan syysmasennukseen.

Pendragon on uudemmilla levyillään muuttanut tyyliään huomattavasti, ja ainakin ennen kriittisemmin bändiin suhtautuneet ovat olleet enimmäkseen tähän suunnanmuutokseen tyytyväisiä. Itselläni tämä uudempi tuotanto odottaa yhtä kuunteluaan, mutta pelkästään tämä albumi ja sen jälkeen ilmestynyt em. albumi saivat kyllä laittamaan yhtyeen nimen mieleen.