Ikänsä William Shakespearea ihaillut Giuseppe Verdi sävelsi kaikkiaan kolme oopperaa perustuen englantilaisen näytelmiin, edellisen kirjoituksen Otello edusti Verdin myöhäistuotantoa, kun sen sijaan Italian kansallisen yhdistymisen keskellä, juuri ennen isompia kähinöitä niin saapasmaassa kuin Euroopassakin vuonna 1847 ensiesityksensä saanut Macbeth on varhaisempaa tuotantoa. Macbethin tarinahan on tietenkin maailmankuulu, alkuperäinen klassinen näytelmä on kertomus sokeasta vallanhimosta, murhista ja lopulta valtaa ylen määrin ahnehtivilla aatelisilla on tietenkin paskainen loppu, kuinkas muuten. Libreton on Shakespearea mukaillen kirjoittanut Francesco Maria Piave, jonka välit tiettävästi tulehtuivat Verdin kanssa muutamaksi vuodeksi, koskapa säveltäjä ei ollut tekstiin tyytyväinen. Sittemminhän teosta myös vähän korjailtiin. Macbeth oli kuitenkin aikanaan valtava menestys: se kun ei ollut mikään suuria tunteita vyöryttävä traaginen kolmiodraama tai vaikkapa perinteinen rakkaustarina lemmenlurituksineen, siinä ei ollut tyypillistä tenoria ensirakastajan roolissa, ja lisäksi teos sisälsi muutamia draamallisia, aikoinaan vallankumouksellisia uudistuksia, kuten Macbethin hallusinaatiokohtauksen ja lady Macbethin unissakävelykohtauksen. Itse pidin tästä oopperasta paljonkin juuri tarinan kolkon tummasävyisyyden ja tietyn 'äijämeiningin' vuoksi, mielestäni myös musiikillisesti tämä oli jopa kokonaisuutena parempi, kuin omiin korviini vähän epätasainen Otello. Se, että verikekkerit järjestänyt päähenkilö alkaa nähdä synkkiä näkyjä kesken hilpeän juomalaulun eli brindisin aikana on kieltämättä oivaltavaa, ja esim. Otellossa kevyeksi tarkoitettu juomalaulu kuulosti jopa tahattoman koomiselta ja vinksahtaneelta, tässä se sen sijaan tuki luontevasti tarinaa. Kaikkiaan tarina eteni oopperan yleisellä mittapuulla jopa varsin sutjakasti alusta loppuun.
Levytyksellä on jo kunnioitettavat nelisenkymmentä vuotta ikää, mutta jos tätä nyt verrataan vielä tässäkin mielessä edellisen kirjoituksen Otelloon, vie EMI Deccalta nyt kyllä melko selvällä erolla pisteet äänenlaadusta puhuttaessa. Toki Otello on melkoisesti iäkkäämpi stereolevytys, mutta silti.. EMI:n vanhempia (ooppera)levytyksiä on joskus syytetty huonosta uudelleenmasteroinnista, mutta ainakin Macbethissa homma kyllä toimii erinomaisesti. Orkesterin ja laulajien balanssi on nyt tosin ehkä aavistuksen orkesteriin päin kallellaan, muttei kuitenkaan niin pahasti, etteivätkö solistien tai kuoron äänet kantaisi kovemmankin soitinpauhun yli. Ja niitä upeita ääniä ja suorituksia tässäkin kyllä piisaa, pääroolissa yhdysvaltalainen baritoni Sherrill Milnes uransa huipulla tulkitsee vallanhimonsa turmioon vievää skottiylimystä hyvinkin vakuuttavasti, eikä tästä jää jälkeen myöskään taitava sopraano Fiorenza Cossotto tämän yhtä ahneen vaimon osassa. Italialainen, tunnettu raskaan sarjan bassobaritoni Ruggero Raimondi Bancon roolissa onnistuu myös hyvin. Pienen Macduffin tenoriosan tulkitsee tässä vasta kolmekymppinen José Carreras, joka lienee monelle klasaria vähemmän kuuntelevallekin tuttu yhtenä "kolmesta tenorista". Oikeastaan solistit ovat tässä versiossa tasaisen varmoja kaikki. Erinomaiseksi ooperan tulkiksi tiedetyn italialaiskapellimestari Riccardo Mutin komennossa New Philharmonia -orkesteri saa tämän synkän draaman elämään parhaimmillaan hyvin väkevästi. Uskallankin omasta puolestani suositella tätä levytystä, mikäli edes etäistä kiinnostusta oopperaa kohtaan on olemassa.
Sen verran oma versioni poikkeaa muuten kannen osalta kuvassa olevasta, että EMI logon tilalle on lätkäisty Warner Classics -tuotemerkki, jälkimmäinen suuryrityshän osti oikeudet EMI:n vanhoihin julkaisuihin joku aika sitten. Uudelleen markkinoille laitettu parin levyn setti ei ollut varsinaisesti hinnalla pilattu, mutta ikävä kyllä kustannussyistä tai silkasta julkaisijan välinpitämättömyydestä johtuen mukana ei tullut minkäänlaista librettoa - ei paperisena vihkosena sen enempää kuin CD-levylle ängettynä tiedostonakaan. Tästä on kyllä annettava Warnerille pitkä miinus - etenkin kuin osassa näistä saman sarjan julkaisuista edes tuollainen bonuslevy löytyy. Olen vaahdonnut tästä asiasta aiemminkin, mutta tämä on mielestäni likipitäen sama asia, kun ooppera DVD- tai Blu-ray-formaatissa olisi kokonaan vailla tekstitystä. Kun en aikoinaan tullut kirjoittaneeksi lyhyttä italiaa... Onneksi Macbethin tapauksessa englanninkielinen käännös librettoon löytyi kuitenkin netistä melko vähällä vaivalla, mutta esimerkiksi saman sarjan venäjänkielinen Boris Godunov olisi ehdottomasti vaatinut libreton, jotta kuuntelussa ja tarinan seuraamisessa olisi mitään mieltä. Godunoviin en ole onnistunut librettoa englanniksi (tai parhaassa tapauksessa suomeksi) mistään kaivamaan, joten jos esimerkiksi joku lukija keksii sellaisen jostain ja viitsii linkittää minulle kommenttiosioon, olisin tästä suuresti kiitollinen.
Noin vuosi sitten alkanut, noviisille kieltämättä ajoittain vähän vaivalloinen ja väliin hyvinkin koetteleva taival oopperan ihmeellisessä maailmassa sai hiljattain uuden, italialaisen ulottuvuuden, kun uskalsin dramaattisesti loikata Wagnerista Verdiin, kun tällainenkin levy tuli kokoelmaan haalittua. No, myönnettäköön, että kuuntelin kevättalvella myös Musorgskin Boris Godunovin, mutta pelkän synopsiksen varassa tuosta versiosta ei saanut irti kuin pari asiaa: Martti Talvela oli tosiaan maineensa veroinen hyvässä, ja tanskalainen basso Aage Haugland puolestaan pahassa. Giuseppe Verdi (1813-1901) syntyi samana vuonna Richard Wagnerin kanssa, ja on oopperasäveltäjänä kutakuinkin yhtä tunnettu, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten pääpirteissään ovatkin. Vuonna 1887 kantaesityksensä saanut, Shakespearen tekstiin perustuva Otello on Verdin oopperoista toiseksi viimeinen, ja se syntyi pitkälti sen vuoksi, että iäkäs Verdi houkuteltiin "eläkkeeltä" säveltämään tämä nelinäytöksinen teos, jonka ensiesitykset olivat itse asiassa niin suosittuja, että Milanossa oli jonkinlaista katukahakkaa kun ihmiset halusivat nähdä ja kuulla Verdin uutukaisen. Tämän jälkeenhän Verdi sai aikaiseksi enää Falstaffin, vaikka muitakin suunnitelmia tiettävästi oli. Ainoa kokonaan kuulemani Verdin teos ennen tätä oli muuten säveltäjän Requiem.
Otellon juonihan on vaikkapa neljästä oopperasta koostuvan Wagnerin Sormussarjaan verrattuna varsin nopeasti tiivistelmänä selostettu (huom! sisältää spoilereita): äijä ja muija rakastavat toisiaan, äijän kiero alainen saa kylvettyä isäntänsä mieleen mustasukkaisuuden siemenen, puhdassydäminen muija vannoo syyttömyyttään, äijä ei tätä usko, vaan tappaa kuristamalla muijansa ja tämän jälkeen tikarilla itsensä. Ja tähän kaikkeen tunteiden vellontaan saadaan kulumaan aikaa hitusen yli kaksi tuntia, mikä toki wagneriaaniseen ajanlaskuun tottuneelle ja istumalihaksensa germaanisen mytologian suosiollisella myötävaikutuksella kovettaneelle karaistuneelle kuuntelijalle on vain lyhyt tovi. No, ainakin omalta osaltani voin sanoa, että nämä pari tuntia olivat hyvin käytettyä aikaa, vaikka onkin pakko myöntää, että aivan samanlaista elämystä kuin Wagnerin kohdalla en tästä saanut. Otelloa pidetään pääroolin osalta Verdin ja jopa italialaisista tenorirooleista yleensäkin vaikeimpiin kuuluvana, ja sen esittäjän pitää hallita melkoinen tunneskaala alusta loppuun. Välimerellisen sankaritenorin viitta sopii kuitenkin tässä nimenomaisessa levytyksessä mitä mainioimmin Mario Del Monacolle (1915-82), jonka äänessä on kantavaa voimaa ja auktoriteettia yllin kyllin, ja paikoin vimma ja epätoivo välittyvät kyynisemmällekin kuuntelijalle (ja täten myös ensikertalaiselle). Sopraano Renata Tebaldi Otellon rakastettuna on myös erinomainen, etenkin kun tarinan traaginen puoli tulee mukaan. Kuvaavaa on, etten ollut aiemmin kuullut kummastakaan laulajasta yhtikäs mitään. Del Monacon ja Tebaldin on kuitenkin sanottu 1950- ja 60-luvuilla muodostaneen eräänlaisen italialaisen oopperan 'dream teamin'...maininnan ansaitsee toki myös baritoni Aldo Protti katalan Jagon roolissa.
Mitä sitten vuonna 1961 tehtyyn ja siten melko iäkkääseen levytykseen muuten tulee, sitä on kehuttu äänenlaadultaan toisaalla jopa erinomaiseksi, mutta tästä rohkenen olla eri mieltä. Ensimmäisessä näytöksessä ääni alkupuolella paikoin säröytyy, kun orkesteri ja laulajat pauhaavat von Karajanin tiukassa komennossa. Jatkossa taas kuoro tai kuorot jäävät todella pahasti orkesterin jalkoihin, ja ovatkin jossain takana vähän epämääräisesti hymisemässä tai pikemminkin humisemassa. Jopa niin epämääräisesti ja hiljaa, etten saanut edes selvää mitä laulettiin, vaikka seurasin librettoa mahdollisimman tarkasti. Lisäksi studiolevytyksestä kuuli muutaman kerran turhankin selvästi, milloin sessio oli pätkäisty poikki - laulajien jatko ei istunut alkuunkaan luontevasti aikaisemmin kuultuun. Ainakin kerran jopa koko akustiikka vaikutti muuttuvan aivan erilaiseksi, tiedä sitten olisivatko Deccan äänittäjät kokeilleet mikrofoneilla jotain tyystin erilaista. Balanssi tuntui niin ikään aika ajoin olevan kateissa. Mutta näistäkin puutteista huolimatta Verdin Otello oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen ja mielenkiintoinen esitys, kenties juuri taitavien solistiensa ansiosta. Del Monacosta tosin joku sanoi, että tämä ei koko urallaan oppinut laulamaan laisinkaan hiljaisia kohtia, ja joku ilkeämielinen totesi puolestaan Tebaldista, että tämän vertaaminen Maria Callasiin on kuin vertaisi Coca-colaa shamppanjaan. Mutta päämäärätön harharetkeni ja räpiköimiseni oopperan suossa jatkukoon...
Vuonna 1901 silloiseen keisarilliseen Venäjään kuuluneen Liettuan Vilnassa syntynyt Joseph (Jascha) Heifetz oli viime vuosisadan merkittävimpiä viulisteja, joidenkin mielestä jopa merkittävin. Kuten eräs hänen eräs hyvin kuuluisa myöhempi kollegansa sanoi: "On hyviä viulisteja - ja sitten on Heifetz." Hänen maineensa nykyisin perustuu pitkälti lukuisiin säilyneisiin levytyksiin, joista vanhimmat rahinoineen ovat ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja monet, etenkin toisen maailmansodan jälkeen tehdyt levytykset ovat puolestaan saaneet tietynlaisen klassikkoaseman. Heifetz syntyi juutalaiseen monilapsiseen perheeseen, ja hänen isänsä Ruben (Reuven) oli ykkösviulisti liettualaisessa orkesterissa. Tämä huomasi jo varhain poikansa ilmeisen ja suuren lahjakkuuden, ja alkoi tämän ollessa vasta kaksivuotias harjoittaa tätä järjestelmällisesti. Ikävä kyllä, isä oli erittäin ankaraa sorttia, ja kovan kurin alaisuudessa joskus lapsineroksikin sanotusta Heifetzista tuli kyllä jo hyvin nuorella iällä aikansa suurimpiin kuuluva viulisti, mutta kolikolla oli myös kääntöpuolensa: Jascha Heifetz oli useiden aikalaistodistusten mukaan äärimmäisen hankala luonne ja vaikea ihminen, mutta toisaalta niinhän suuret taiteilijat usein ovat.
Hieman ennen ensimmäisen maailmansodan loppua Heifetzit muuttivat Euroopan myllerrysten keskeltä Yhdysvaltoihin, ja amerikkalaiset ottivat heti omakseen häikäisevän nuoren viulistin, jonka veroista ei oltu kuultu. Kuvaavaa on, että Heifetzin isä arvosteli poikansa jokaista konserttia kovin sanoin, vaikka tämä toikin esityksillään leivän perheen pöytään. Toisen maailmansodan aikana jo kypsään ikään ehtinyt Heifetz kierteli ahkerasti mm. rintamajoukkoja viihdyttämässä, ja näihin aikoihin hän sävelsi myös salanimellä aikanaan suositun viihdekappaleen, jonka tunnetuin esittäjä oli Bing Crosby. Soittotekniikaltaan Heifetz oli kieltämättä suorastaan ylivertainen jopa nykyajan mittapuulla, hänen tunnistettavassa soitossaan oli iskevää kirkkautta ja äärimmäistä tarkkuutta sekä virtuoosimaista teknistä briljeerausta, joka vain korostui entisestään tavanomaista nopeammissa tempovalinnoissa. Tosin kuulun ja tunnetun "Heifetz-soundin" salaisuus levyillä oli myös se, että hänen soittoaan varten mikrofonit oli usein asetettu lähemmäs kuin tavallista. Heifetzin arvostelijat muistavat kuitenkin mainita, että se mikä teknisessä taituruudessa saavutettiin, menetettiin Heifetzin kohdalla joskus tulkinnan viileytenä ja etäisyytenä, ja jopa tietynlaisena taiteellisuuden uhraamisena. Osin arvostelu kaiketi onkin ymmärrettävää, sillä esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertto Heifetzin taitavissa käsissä on todennäköisesti maailman nopein levytetty rykäisy kyseisestä teoksesta, mutta teoksen pohjimmainen kauneus tästä turboahdetusta versiosta kyllä kärsii, etenkin toisen osan kohdalla...muistettakoon silti, että juuri Heifetz teki Sibeliuksen hienosta viulukonsertosta maailmanlaajuisesti tunnetun 1930-luvulla.
1960-luvun alussa Heifetz alkoi vähentää tiivistä konsertointiaan, ja myös terveysvaivat, etenkin onnettomuudessa loukattu olkapää alkoivat vaivata tätä. Silti tuolla vuosikymmenellä on filmille taltioitu muutamia netistäkin löytyviä pätkiä, niistä hilpeimmässä eleettömästä esiintymisestään tunnettu iäkäs artisti soittaa sovituksen eräästä Mozartin kappaleesta, ja sen loputtua elehtii jostain syystä ivallisesti ja närkästyneenä taputtavalle yleisölle. Hupaisa on myös tallentunut pätkä, jossa nyt opettajan osassa oleva Heifetz soittaa pokan pitäessä täydellisesti poikkeuksellisesti tahallaan täysin päin helvettiä soitto-oppilaiden nauraessa. On muuten sellaistakin sanottu, että Heifetzin kamarimusiikkitulkinnat ovat "rikos musiikkia kohtaan" - en voi ottaa tähän kantaa, kun en ole näitä kuullut... Heifetzin elämä musiikin lisäksi oli hyvin yksinkertaista, hän piti mm. pöytätenniksestä, luki vain musiikkiin (viuluun) liittyviä teoksia sekä Valittuja paloja ja kaahasi yhden silminnäkijäkertomuksen mukaan ajoittain hengenvaarallisesti Bentleyllään. Epäilemättä jo lapsena ansaittu virtuoosin leima ja sen ylläpitämiseen vaadittu kurinalaisuus oli kantajalleen niin siunaus kuin kirouskin, ja saavutettu maine ja mammona vieraannuttivat arvonsa hyvin tuntevaa viulutaiteilijaa normaalista elämästä. Mutta Heifetz jätti perinnöksi melko upeita tulkintoja monista tunnetuista teoksista, ja oltiinpa hänen tulkinnoistaan mitä mieltä tahansa, se on selvää, ettei Heifetzia voi sivuuttaa yhtenä kaikkien aikojen suurimmista viulutaiteilijoista, jonka veroista ei ole vielä nähty saati kuultu. Joka vain todistusaineistoa tästä kaipaa, voi vaikkapa kuunnella muutaman miljoonan muun tavoin Youtubesta miehen version Paganinin 24. kapriisista. Iästään huolimatta ihan kohtuullinen veto, sanoisin...
Viime aikoina olen hankkinut levyni lähinnä verkkokaupoista, koskapa hinnat ovat niissä usein edullisempia kuin kotikaupunkini muutamassa sinnittelevässä levyliikkeessä ja samoin myös valikoima on huomattavasti parempi. Kymmenkunta vuotta jatkuneet huhut CD-formaatin kuolemasta eivät kenties enää olekaan mitenkään liioteltuja, sillä useat levymerkit ovat todenneet bisneksen sujuvan vähintäänkin kehnosti, ja myyntiluvut huononevat vuosi vuodelta. Jonkinlaisena paniikkiratkaisuna on markkinoille alkanut tulla eri levymerkeiltä mm. melko hulppeita kokoelmia vanhoista klassisen musiikin levytyksistä, niistä itse päätin ensimmäiseksi hankkia tämän mainion 60 levyn RCA:n Living Stereo -lootan, ja mikäpä oli ostaessa kun hintalappu tällä muhkealla setillä oli mielestäni varsin kohtuullinen: 59,90€. Toisin sanoen yhdelle levylle tuli hintaa noin euron verran. En pitäisi tätä varsinaisesti kiskurihintana, itse asiassa vielä jokunen vuosi sitten olisin varmaan tyhmyyttäni maksanut tämän verran pelkästään tämän kokoelman sisältämistä Heifetz-levyistä (jotka sivumennen sanoen ovat aivan huikeita, esimerkiksi itselleni aiemmin tuntematon Glazunovin viulukonsertto).
Vanhojahan nämä levytykset tosin ovat, sitä ei käy kiistäminen. Vanhimmat kokoelman uraauurtavat stereolevytykset ovat 1950-luvun puolivälistä, ja "tuoreemmatkin" seuraavan vuosikymmenen alusta. Mutta ikä ei ole tässä tapauksessa mikään rasite, sillä amerikkalainen RCA Living Stereo -tavaramerkki on erinomaisen äänenlaadun tae. Aikoinaan melko simppelisti vähillä mikrofoneilla joskin ammattitaidolla äänitetyt kiekot ovat säilyttäneet tietynlaisen arvokkaan charminsa ja kuunneltavuutensa vuosikymmenten läpi, ja olenpa itse kuullut aika monta huonompaa nykylevytystäkin. Jenkit olivat stereotekniikan soveltamisessa kaupallisessa mielessä pari vuotta Eurooppaa edellä, mutta vanhalla mantereellakin homma opittiin nopeasti. Vaikka tämän kokoelman orkestereista parhaat ja useimmin käytetyt ovat Charles Munchin johtama Bostonin filharmoninen orkesteri ja Fritz Reinerin johtama Chicagon sinfoniaorkesteri, ei näistä aikansa parhaista jenkkiorkestereista juuri moitteen sijaa löydy. Toki räväkkäluonteinen kapellimestari sir Georg Solti sai sittemmin Chicagon soundiin potkua ja räväkkyyttä edeltäjäänsä enemmän. Jascha Heifetzin viuluvirtuositeetin lisäksi kokoelman huippulevytyksiin kuuluvat mm. Van Cliburnin arvostetut Rahmaninov-tulkinnat.
Toki on muistettava, että "jokaiselle jotakin" periaatteella kasatussa kokoelmassa on sitten myös muutamia sellaisia levyjä, joilla on ainakin itselleni puhdas kuriositeettiarvo. Esimerkiksi Aaron Coplandin amerikkalainen paatos ei vetoa minuun pätkääkään, lisäksi Sousan marssit eivät myöskään ole kuuntelulistani kärkipäässä. Puhumattakaan nyt Mario Lanzan siirappisesta tenoriäänestä. Kokoelman ensimmäinen levy on eräänlainen maistiainen RCA:n viihteellisemmästä populaariosastosta sisältäen melkoisen sekamelskan Harry Belafontesta lattarisoundien kautta viihdecountryyn ja tummaäänisestä Marian Andersonista Henry Mancinin viihteellisempään jazz-huttuun. Mutta kyllä tästä boksista kokonaisuutena silti rutkasti enemmän niitä helmiä kuin huteja löytyy. Ja kuten todettua, onhan tämän hinta tätä kirjoitettaessa aivan uskomaton. Joskushan näissä laatikoissa on varsin huono dokumentaatio mukana (Harmonia Mundin kokoelmat esimerkkinä), mutta tähän settiin on sisällytetty paksu kirjanen, jossa on jokaisen levyn alkuperäiset kansitekstit sekä tietenkin tarkat kappaletiedot. Toki kuluja on karsittu silläkin, että levyt ovat koruttomissa pahvitaskuissa, mutta eivätpähän ne tällä tavalla vaadi puolta hyllymetriä tilaakaan. Jos levykokoelma kaipaa laadukasta klassista musiikkia pilkkahinnalla, en epäröi suositella tätä edullista ja hienoa kokoelmaa.
Tähän sopisi alkuun ehkä aihetta valaiseva vitsi:
"Pyhä Pietari tarvitsi apua. Jumala oli näet sairastunut. Hätiin kutsuttiin Sigmund Freud, koska sairaus oli psyykkistä laatua. Freud sanoi auttavansa parhaan taitonsa mukaan, ja kysyi mikä Jumalaa mahdollisesti vaivaa. "Hän luulee olevansa Karajan", vastasi Pyhä Pietari."
Tämän tyyppiset kaskut Herbert Ritter von Karajanista (kuvassa Maestro ihailee haltioituneena maagista kompaktikiekkoa) ovat varsin tyypillisiä, sillä vaikkei suurella itävaltalaissyntyisellä kapellimestarilla kenties kaikkivoipuuskuvitelmia ollut, aika ajoin saattoi liipata melko läheltä. Karajan oli kritisoitu hahmo jo eläessään, vielä enemmän sitä kuoltuaan. Mutta samoin hänen suosionsa oli suuri, ja ylistäjiäkin on riittänyt - niin ennen kuin nykyäänkin. Karajan nimitettiin Berliinin filharmonikkojen elinikäiseksi ylikapellimestariksi jo vuonna 1955, mutta sitäkin ennen oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista.
Karajanin jäsenyys natsipuolueessa on pitkään ollut kiistelty aihe. Ei edes ole varmaa tietoa, milloin hän tarkalleen ottaen puolueeseen liittyi, ja onpa sanottu että hänet liitettiin puolueeseen ulkopuolisten toimesta. Jäsenmaksuja hän ei tiettävästi koskaan maksanut. Jäsen hän joka tapauksessa oli. Karajanin puolustajat tässä asiassa ovat tyypillisesti sitä mieltä, että tämä liittyi puolueeseen vain edistääkseen uraansa, mikä luonnollisesti saattoikin olla järkevää noina aikoina, ja opportunistiksikin sanotulle johtajalle siirto oli kenties taktinen. Toisaalta on muistettava, että Karajanin edeltäjä ja sotavuosienkin läpi Berliinin orkesteria luotsannut Wilhelm Furtwängler ei ollut natsien sätkynukke - ja säästi virkansa ilmeisesti vain siksi, että Goebbels diggasi tätä. Von Karajanin maineeseen tämä episodi jätti kuitenkin pysyvän tahran.
Näin jälkikäteen voidaan sanoa, että paitsi huomattavasta musikaalisesta lahjakkuudestaan ja kiistattomista orkesterinjohtamiskyvyistään Karajan tulee muistaa myös siitä että hän osasi kenties ensimmäisenä klassisen musiikin ammattilaisena tuotteistaa itsensä. Brändäys ei ole ehkä oikea suomenkielinen termi, mutta tämän hän totisesti teki. Ja tuottoisaakin tämä oli, joten saksanmarkkoja riitti sittemmin tuhlattavaksi urheiluautoihin, purjeveneeseen, luksuslukaaleihin sekä lentokoneeseen.Vuosien varrella hänen valtansa niin Berliinin filharmonikoissa, Deutsche Grammophon -levy-yhtiössä sekä saksalaisessa musiikkielämässä yleensäkin kasvoi niin suureksi, että hän saattoi jo käyttää sanelupolitiikkaa ja diktaattorin otteita monessa asiassa. Auktoriteettina hän oli ehdoton, ja moni musiikin ammattilainen joutuikin törmäyskurssille hänen kanssaan, mm. edellisen kirjoituksen Gedda ja myös Martti Talvela, jonka välirikko Karajanin kanssa on osuvasti kuvattu Seppo Heikinheimon muistelmissa. Halutessaanhan jättimäinen Talvela olisi voinut ripustaa tätä nöyryyttäneen pienen käppänän (Karajan käytti piilokorkoja kengissään) katonrajaan naulaan roikkumaan, muttei tätä suomalaisena suurmiehenä tietenkään tehnyt. Tapauksia on toki muitakin. Eräs valaiseva esimerkki Karajanin itsekkyydestä ja pikkusieluisuudesta koskee Deutsche Grammophonin levytystä Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal. Karajanin version lisäksi samoihin aikoihin äänitetty Rafael Kubelikin versio hyllytettiin vuosikausiksi ja ilmeisesti Karajanilla oli lusikkansa sopassa - nyttemmin tätä kauan pölyä kerännyttä 'kadonnutta' versiota pidetään jopa parempana kuin jonkinlaisen kulttistatuksen saanutta Karajanin levytystä.
Mutta on miehestä myös hyvää sanottavaa. Karajan oli koko ikänsä innostunut äänitystekniikasta, sen kehittymisen suomista mahdollisuuksista ja suhtautui lähes fanaattisella perfektionismilla äänenlaadun parantamiseen ja tuotannon teknisiin yksityiskohtiin. Ehkä tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää miksi hän levytti vuosikymmenten varrella esimerkiksi kaikki Beethovenin sinfoniat muutamaan kertaan. Toki parempi äänenlaatu ei aina suinkaan tarkoita parempaa taiteellista laatua, yleisimmin klassisen musiikin ystävät arvostavat Karajanin vanhempia levytyksiä myöhäisempiä digitaaliversioita enemmän. Vähän vaikeasti arvioitavissa olevaa käsitettä eli ns. "Karajan-soundia" on syytetty mm. tarpeettomasta kliinisyydestä ja hengettömyydestä, menipä joku niin pitkälle että sanoi sen olevan musiikillinen lattea vastine Riefenstahlin arjalaisuutta ihannoiville propagandaelokuville. No, itse aloitin klassiseen musiikkiin tutustumisen kauan sitten kahdella "Essential Karajan" -kasetilla, enkä ole myöhemminkään miehen tulkintoja väheksynyt. Karajanin levyä kuunnellessa tietää ainakin, että ei sen kanssa laadullisesti pahasti voi metsään mennä, ja onpa levytyksissä mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten Shostakovitshin 10. sinfonia. Beethovenista, Brahmsista ja Brucknerista nyt puhumattakaan. Suomalaisena täytyy muistaa myös se, että Sibelius ei ollut Karajanille koskaan mikään punainen vaate, toisin kuin monelle muulle saksalaisella kielialueella.
Kun puhutaan viime vuosisadan suurimmista tenoreista, unohtuu turhan usein ruotsalainen Nicolai Gedda (s. 1925). Hän jää helposti tunnetuimman maanmiehensä, kiistatta järkälemäisen Jussi Björlingin varjoon, vaikka näiden kahden vertailu on jokseenkin hyödytöntä. Kummallakin oli laulutaiteilijana vahvuutensa ja heikkoutensa. Hovilaulajan arvonimen saanut Gedda, jonka sukunimi kirjoitetaan alun perin tosiaan muodossa Gädda ('hauki') oli ruotsalais-venäläinen sukujuuriltaan. Hänen biologinen emigrantti-isänsä oli itse asiassa mies, jota hän lapsena piti setänään. Ja hänet kasvattanut ja varhain etenkin venäläisen ja ortodoksisen musiikin pariin johdattanut, kovaa kuria pitänyt Mihail oli siis tosiasiassa hänen setänsä! Geddan adoptio ei mennyt aivan lain kirjainten mukaan, minkä vuoksi hänen lapsuutensa oli varsin suojattu, ja koulussa kiusatusta Geddasta kasvoi ujo ja sisäänpäinkääntynyt nuori mies. Tarinassa riittäisi aineksia oopperaksi asti - ainakin jos on uskominen miehen värikästä muistelmateosta. Vuoteen 1934 perhe asui Saksassa, mutta muutti takaisin Ruotsiin natsien valtaannousun jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Gedda työskenteli vähäpätöisenä pankkivirkailijana, eivätkä kaukaiset haaveet laulu-urasta olleet kovin realistisia, koska vähät tienestinsä Gedda antoi käytännössä vähävaraisille kasvattivanhemmilleen. Pankissa sattuneen onnekkaan kohtaamisen johdosta Gedda sai kuitenkin opettajakseen tunnetun, sittemmin Martti Talvelaakin opettaneen Martin Öhmanin, 1920-luvun tunnetun Wagner-tenorin, jonka sanotaan 'löytäneen' myös Jussi Björlingin. Öhman suostui opettamaan Geddaa alkuun velaksi, eikä mennyt kauaa kun Gedda sai jalkansa Tukholman kuninkaallisen oopperan oven väliin. Kansainvälisen läpimurtonsa Gedda teki pitkälti EMI levy-yhtiön johtajan Walter Leggen ansiosta. Muistelmissaan Gedda kertoo laulaneensa nuorempana hyväuskoisuuttaan ja naiiviuttaan lähes kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä ilmaiseksi.
Gedda oli äänialaltaan lyyrinen tenori, hänen ääntään voisi lyhyesti luonnehtia ohuemmaksi ja viileämmäksi kuin vaikkapa aikalaisellaan Fritz Wunderlichilla, mutta siinä oli parhaimmillaan puhtaan, luontevan herkkyyden ohella myös poikkeuksellista voimaa ja kirkasta terävyyttä, joka ulottui vaivattomasti ylimpiin säveliin saakka. Esimerkiksi Pavarotti on ylistänyt Geddan ääntä ja tekniikkaa. Geddan vahvuus laulajana oli myös erinomainen kielipää: venäjän ja ruotsin lisäksi myös saksa, ranska, englanti, italia ja espanja sujuivat tarvittaessa. Mikään kielinero Gedda ei myönnä olleensa: esimerkiksi englannin kanssa hän teki kovasti töitä. Se kuitenkin kantoi hedelmää, sillä esiintyessään Metropolitanissa englanninkielisessä oopperatuotannossa kriitikot huomauttivat, että Geddan artikulaatio oli parempi kuin monella englantia äidinkielenään puhuvalla laulajalla. Ahkerana harjoittelijana koko uransa tunnettu Gedda korostikin lauletun kielen opiskelun tärkeyttä. Ja äänen vaalimista, mikä selittänee että Gedda on pystynyt esiintymään vielä reippaasti yli 70-vuotiaanakin. Roolinsa tämä valitsikin tarkkaan, äänen kestävyyttä silmälläpitäen. Korujaan yleisössä esitteleviä ja näytöksestä viis veisaavia oopperasnobeja taiteessaan tinkimätön Gedda ei ole koskaan sietänyt, mutta myöntää, että yleisö oopperalaulajan palkan lopulta maksaa.
Mitä uraan muuten tulee, Geddan on sanottu levyttäneen enemmän kuin kenenkään muun tenorin, tämän todenperäisyyttä en voi kuitenkaan vahvistaa.Yhdysvalloissa Gedda jäi Metropolitan-kiinnityksestään huolimatta kuitenkin pienen piirin suosikiksi, laulajan itsensä mukaan surkeat agenttisopimukset ja niiden myötä olematon pr-työ eivät edistäneet Amerikan mantereella tämän julkisuutta käytännössä lainkaan, eikä esimerkiksi televisioesiintymisiä juuri ollut. Tienestitkin jäivät ohuemmiksi kuin olisi ollut suotavaa, tähän tosin myös vaikutti kaksi epäonnistunutta avioliittoa. Yleensä sankarirooleissa viihtyneen Geddan mielirooli oli Tshaikovskin Jevgeni Oneginin Lenski, jonka perislaavilaisen melankolian ja tragiikan Gedda onnistuukin välittämään erinomaisesti. Viimeiseksi 'suureksi' oopperarooliksi jäi valitettavasti kuningas Kristianin roistonosa murskakritiikit keränneessä epäonnisessa ruotsalaisproduktiossa Kustaa Aadolf. Ikääntyvä taiteilija katsoi joutuneensa kriitikoiden syntipukiksi fiaskossa, mutta myönsi myös ettei hänen olisi pitänyt ottaa roolia koskaan vastaan. Vaikka oopperatuotannot jäivätkin, Gedda esiintyi vuosituhannen vaihteeseen asti vielä pienemmässä mittakaavassa, ja tämän kirjoittajakin onnistui kuulemaan tätä pari kertaa Turussa 1990-luvulla, ja jäipä eräästä konsertin jälkeisestä kohtaamisesta tämä henkilökohtaisesti arvokas muisto, vaikken nimikirjoitusten perään muuten olekaan.
:
Saksan Breslaussa (nyk. Puolan Wroclaw), Sleesiassa 1885 syntynyt Otto Klemperer kuuluu kiistatta 1900-luvun merkittävimpien ja arvostetuimpien orkesterinjohtajien joukkoon, olkoonkin että pitkälti tämä maine johtuu hänen myöhäisemmällä iällään tekemistä levytyksistä. Philharmonia-orkesteria vuodesta 1959 kuolemaansa saakka johtanut Klemperer oli etenkin romantiikan ajan säveltäjien (esimerkiksi Beethovenin, Brucknerin, Brahmsin ja Mahlerin) sinfonioiden taitava tulkki, joskin tämän myöhempiä versioita on myös syytetty useasti etenkin liian hitaista tempovalinnoista. Hän levytti myös melkoisesti oopperamusiikkia, mm. melko dramaattisia versioita Mozartin oopperoista. Klemperer oli nuorempana Gustav Mahlerin suosikkeja, ja jahtasi tiettävästi jossain vaiheessa tämän tytärtäkin. Klemperer oli niin hengen kuin fyysisenkin olemuksensa puolesta jättiläinen, liki parimetrisen maestron hahmosta huokui lähes pelottavaa auktoriteettia, majesteettisuutta ja vakavuutta, joka vähintäänkin erikoisesta ja viimeisinä vuosina korostuneesta johtamistyylistä huolimatta taltioitui usein myös levylle (ja filmille), ja välittyy kuulijalle hyvin vielä tänäkin päivänä. Itseäni esimerkiksi säväytti hiljattain hänen erinomainen versionsa edellisen kirjoituksen Wagnerin Lohengrinin alkusoitosta, Klemperer suorastaan läpivalaisee kyseisen kappaleen kirurgisella tarkkuudella unohtamatta kuitenkaan teoksen pohjimmaista herkkyyttä ja kauneutta. Esim. legendaarinen Herbert von Karajan ei omassa, sinänsä pätevässä ja tasalaatuisessa levytyksessään likimainkaan samaan pysty.
Klempererin elämä oli tragiikkaa täynnä: 1930-luvulla tämä joutui juutalaisena lähtemään maanpakoon Saksasta (hänestä ehdittiin antaa jopa etsintäkuulutus), vaikka oli vain paria vuotta ennen natsien valtaannousua saanut korkean kunniamerkin itseltään Hindenburgilta ja siihen asti nousujohteinen ura oli hyvässä vauhdissa. Myöhemmin Klemperer muuten kääntyi katolilaisuuteen, mutta palasi taas juutalaisuuteen ennen kuolemaansa. Yhdysvalloissa vähän kompastellen jatkunut kapellimestarin ura tyssäsi hetkeksi vakaviin terveysongelmiin: Klempereriltä poistettiin pienen appelsiinin kokoinen aivokasvain, jonka seurauksena tämän kasvot halvaantuivat osittain pysyvästi, puhe vaikeutui ja lihasmotoriikka heikkeni muutenkin. Tämä luonnollisesti masensi Klempererin, ja näihin aikoihin hän kärsi myös vakavista psyykkisistä ongelmista ja karkasi mm. parantolasta. Nytkin karannut Klemperer etsintäkuulutettiin - vieläpä näyttävästi New York Timesin sivuilla, tosin tällä kertaa huolestuneiden omaisten toimesta. Kovana savuttelijana ikänsä tunnettu kapellimestari oli myös kerran polttaa itsensä hengiltä nukahdettuaan tupakka palaen. Klemperer joutui Yhdysvalloissa myös vaikeuksiin paitsi ajoittain maanisen käytöksensä myös vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja joutuikin palaamaan toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan, kun Yhdysvallat kieltäytyi uusimasta hänen passiaan. Philharmonia Orchestran pitkäaikainen pesti Englannissa oli kuitenkin elämän ehtoopuolella melkoinen onnenpotku niin Klempererille itselleen kuin klassisen musiikin ystävillekin. Klempererin uhrautuva ja sanavalmis tytär Lotte huolehti isänsä urasta käytännössä oman elämänsä ja vapaa-aikansa kustannuksella. Klemperer myös sävelsi jonkin verran, mutta hänen teoksensa ovat vaipuneet sittemmin unholaan. Vähän ennen kuolemaansa Klemperer sai vielä Israelin (kunnia)kansalaisuuden - tiettävästi Lähi-idän vakava tilanne noina viimeisinä vuosina järkytti ja horjutti iäkään Klempererin muutenkin huteraa terveyttä entisestään.
Klemperer oli myös yksi harvoja 1800-luvun puolella syntyneitä suuria ja todella merkittäviä kapellimestareita, jotka ehtivät levyttää melko paljon myös stereon aikakaudella, esimerkiksi sellaiset suuruudet kuin Arturo Toscanini ja Wilhelm Furtwängler eivät tähän valitettavasti kyenneet. Pari vuotta sitten Klempererin kuolemasta tuli kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, minkä muistoksi EMI julkaisi monta vähintäänkin kohtuuhintaista pakettia Klempererin levytyksiä (joukossa myös harvoin kuultuja), joista etenkin Beethoven-setin pitäisi kuulua klassisen musiikin ystävien levykokoelmaan itsestäänselvyytenä.
