Noin kuukauden päästähän tämä vanha jäärä ja musiikkimaailman ikuinen arvoitus nimeltä Bob Dylan täyttää kunnioitettavat seitsemänkymmentä vuotta, joten on kai paikallaan ottaa tässä lyhyesti tarkasteluun eräs hänen tuotantonsa unohdettu helmi. Sain tähän pieneen arvioon oikeastaan innoituksen, kun pääsiäisen aikoihin aloin lukemaan erästä miehestä kertovaa kirjaa, josta ehkä jäljempänä niin ikään kirjoitan jonkinmoisen hätäisen arvion.
Bob Dylan on eittämättä niitä artisteja, joista joko pitää tai ei, mutta uskon, että turhan moni on valmis haukkumaan miehen yksinomaan tämän erikoisen lauluilmaisun takia. Monimuotoisista teksteistä tai laajasta, monia innoittaneesta tuotannosta viis, kaameaa raakkumista kun ei kuulemma jaksa kuunnella. No, täytyy minunkin myöntää, että Dylan toimii itselläni parhaiten noin yhden levyllisen kerta-annoksina, eikä miehen nykyään valitettavasti aika pahasti känisevää korinaa aina jaksa senkään vertaa. Vaikka on esimerkiksi viime vuosien tuotantoa edustavalla Modern Times -albumilla kyllä hetkensä. John Lennonhan sanoi muistaakseni joskus, ettei sillä ole väliä mitä Dylan sanoo, vaan miten hän sanoo sen. No, aika usein jään kyllä itsekin kuuntelemaan musiikkia sanoman sijaan, mutta muistettakoon nyt se, että Dylan itse haluaisi tulla muistetuksi runoilijana.
Vuonna 1969 ilmestynyt, jo nimelläänkin country-henkinen, rauhallisesti tunnelmoiva Nashville Skyline on tätä taustaa vasten hyvinkin mielenkiintoinen levy. Ensinnäkin Dylanin lauluääni on levyllä sen verran edeltävästä tuotannosta poikkeava, että kuunnellessani tämän aivan hiljattain, hämmästyin totaalisesti. Olipahan näet tämä kiekko saanut olla rauhassa jostain syystä tuollaiset parikymmentä vuotta. Dylan todella tuntuu tässä laulavan ensimmäistä kertaa aidosti ylpeänä äänestään, ikään kuin olisi vasta oppinut käyttämään sitä kunnolla. Paikoin minulle tuli tästä Dylanin muusta tuotannosta miellyttävästi erottuvasta laulannasta mieleen joku nykyisempi kantritulkitsija, mutten saa nyt millään ilveellä mieleen kuka voisi olla kyseessä. No, onhan laulussa sitä tuttua nasaalia, mutta se tunnusomainen, herkästi pinnalle hyökkäävä karkeus maneereineen puuttuu, liekö miehen tuonaikaisella tupakkalakolla vaikutusta asiaan?
Nashville Skyline ei varmasti ollut ihan sellainen levy, jota sähköt kitaraansa saaneelta 'vallankumoukselliselta' ja uusia uria uurtaneelta Dylanilta odotettiin noihin aikoihin, täytyy tosin muistaa että tämän levyn edeltäjä, pari vuotta aiemmin ilmestynyt John Wesley Harding oli myös vahvasti kantrivaikutteinen. Vuonna 1966 tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeenhän miehen tuotanto sai ajan henkeä ja vallalla olevia psykedeelisiä suuntauksia ajatellen varsin erilaisen sävyn, osansa asiaan oli varmasti myös yhteistyöllä sellaisten kavereiden kanssa, jotka myöhemmin muodostivat kerrassaan mainion yhtyeen nimeltä The Band. Mutta jos tätä levyä vertaa Dylanin 1960-luvun muuhun tuotantoon, erottuu se joukosta helposti jollain lailla kevyempänä, suoraviivaisempana ja uskaltaisin jopa väittää, että mutkattomuudessaan helpoimmin lähestyttävänä. Tässä ei liikoja kikkailla kätketyillä merkityksillä tai tehdä lyriikalla kuulijoita hämääviä korvankääntötemppuja, meno on enemmänkin maanläheistä ja leppoisaa - ja vapautunutta. Jo levyn kannessa kitaroineen virnuileva Dylan tekee selväksi, mikä on pelin henki. Ilmestyessään levy sai toki kielteistäkin kritiikkiä, lähinnä sitä pidettiin kai Dylanin rahastusyrityksenä, mutta se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, mielestäni huomattavasti paremmin kuin esim. protestihenkiset varhaisemmat levyt, jotka tuntuvat olevan enemmän omaan aikaansa sidottuja. Lähinnä tarkoitan levyjä Freewheelin' sekä sen seuraajaa. Nashville Skyline onkin yksi oivallinen esimerkki miehen kiistattomista taiteellisista kyvyistä ja monipuolisuudesta, joille ei 1960-luvun kiihkeinä vuosina tuntunut olevan mitään rajoja.
Hollannissa vuonna 1948 syntynyt, omaa manterettamme ylpeästi edustava bluesmies Hans Theessink on tehnyt pitkällä urallaan aikamoisen läjän levyjä ja keikkaillut samalla ahkerasti ympäri maailmaa väsäten vieläpä siinä ohessa jopa kitaransoitto-oppaankin, muttei silti koskaan ole oikein noussut sen suurempaan suosioon. Kaipa näinä aikoina perinteisempi blues nykyvoimin esitettynä alkaa valitettavasti olla yhä harvempien herkkua, eikä Theessinkin tuotanto tässä suhteessa tee poikkeusta.
Se on kyllä sääli, sillä 1990-luvun lopulla ilmestynyt tunnelmasta toiseen komeasti luoviva Journey On -niminen albumi on omassa lajissaan hyvä, ja monin paikoin jopa aivan erinomainen. Theessink on paitsi perinteitä kunnioittava ja tyylitajuinen kitaristi, myös matalan, elämän karhentaman äänensä ansiosta taitava ja karismaattinen laulaja. Theessinkin lauluäänessä saattaa kuulla ajoittain pieniä vivahteita ja kaikuja mm. Kris Kristoffersonista, mutta kyllä äijän ääni lopulta ihan omanlaisensa on. Taitavasti eri aineksia yhdistelevä Journey On sisältää paitsi miehen omia kappaleita, myös muutamia varsin maukkaita sovituksia muiden, klassisempien bluesmiesten katalogeista. Esimerkkeinä Willie Dixonin huumoria tihkuva 29 Ways, Leadbellyn Bourgeois Blues sekä äärimmilleen pelkistetty, mutta silti yllättävän kovaa iskevä Rufus Thomasin Walking The Dog.
Mutta eivät Theessinkin omatkaan kappaleet huonoja ole, etenkin avausraita Where The Southern Crosses The Dog polkaisee levyn tanakasti käyntiin, kappaleen nimihän viittaa Mississippin sydänmaille, missä kaksi tärkeää rautatietä risteävät, eli tätä crossroads myyttiähän tässä ilmeisesti jotenkin haetaan. Kolmas kappale Set Me Free on taas ehkäpä viety sanoituksessaan liian pitkälle blueskliseiden viidakkoon, ja sen sentimentaalisuus alkaa jo olla itselleni liikaa, mutta äärimmäisen hieno sovitus pelastaa tämänkin kappaleen. Louisiana Man -kappaleessa meno yltyy puolestaan jo melkein tragikoomisuuden puolelle. Hauskana yksityiskohtana sanottakoon, että Theessink käyttää ovelana lisukkeena monessa kappaleessa Joe Sassin soittamaa tuubaa, joka ei nyt sellaisenaan ihan tavallisimman blueskokoonpanon vakiosoittimia ole. Outoa kyllä, tällä levyllä sen matala pörinä toimii hyvin. Myös levyn taitavat taustalaulajat ansaitsevat maininnan. Levyn ainoa selvästi muita heikompi raita on Theessinkin oma tekele Run The Human Race, jossa mies on syystä tai toisesta unohtanut bluesin ja yrittänyt tehdä jonkinlaisen nihkeähkön vetoomuksen maailman pelastamiseksi, siirappinen ja totaalisen typerä sanoitus ei tee missään nimessä oikeutta levyn muulle materiaalille.
Löysin Theessinkin itse aivan sattumalta noin 6-7 vuotta sitten, kun eräässä hifikaupassa kuuntelin liikkeen omia testilevyjä. Sieltähän tämä tarttui mukaan. Ja mitä kiekon äänenlaatuun tulee, tässä on eräs niistä levyistä, josta en ihan helpolla löydä mitään moitteen sijaa. Ehkä jos haluaisin viisastella, voisi kysyä, olisiko tämä levy kaivannut hieman jopa rosoisempaa ja hitusen hiomatonta särmää sisältävää otetta viimeisen päälle tuottamisen sijaan? Enpä usko, sillä levy on erinomainen esimerkki siitä, kuinka blues saadaan kulkemaan nykysoundeinkin, kunhan ote on vain persoonallinen. Theessinkin kriitikot muuten sanovat, että kun on kuullut yhden herran levyistä, on kuullut ne kaikki...mutta onkos silläkään väliä, kun yksi hyvä levy riittää. Tässäpä sellainen olisi.
Aktiivisen musiikinharrastajan pahimpia vihollisia ja itselleni ajoittain todellinen kiusallinen ongelma on ns. kuunteluväsymys. Se ei salakavalasti iskiessään katso aikaa eikä paikkaa, ja saattaa kestää parista päivästä jopa aina pariin kuukauteen. Tällainen yllättävän pitkäkestoinen jakso oli itselläni viimeksi viime vuoden marraskuusta jonnekin tammikuun lopulle asti. Tuona aikana ei vaan jostain syystä tehnyt mieli kuunnella oikein mitään, ja levyhylly saikin kerätä melko rauhassa pölyä. En oikein pystynyt määrittämään mistä tämä yllättävän pitkäkestoinen (ja siksi pelottava) musiikiton vaihe johtui, mutta onneksi tuo tuntuu menneen ohi - toistaiseksi.
Mitä kuunteluväsymyksellä sitten tarkoitetaan? Käsittääkseni hifistelijät ja muut laitehihhulit tarkoittavat termillä senkaltaista väsymystä, joka iskee kuulijaan, kun äänentoistolaitteisto on joltain osa-alueeltaan heikompi, ja musiikki ei sen kautta kuunneltuna vain kuulosta hyvältä. Ääni toisin sanoen värittyy liikaa, ja kuuntelukokemus on siksi epämiellyttävä. Diskantti saattaa olla kireä, bassotoisto epämääräistä jumputusta tai keskiäänet honottavia. Nämä lienevät aktiivisen musiikinkuuntelijan tuttuja murheenaiheita. Ainahan vika ei suinkaan ole laitteistoissa, vaan useasti myös äänitteessä - ja joskus, kenties useinkin, viime kädessä kuuntelijan korvien välissä. Ja ainahan nämä ovat yksilöllisiä juttuja. Esimerkiksi kuulokekuuntelussa on olennaista, että luurit ovat paitsi toiston suhteen laadukkaat, mukautuvat kuulijan kaalin muotoihin. Omaan moukurapäähäni istuvat mainiosti mm. kuvassa olevat itävaltalaiset AKG:n seiskanollaykköset, ja nämä kerrassaan mainiot kuulottimet ovatkin olleet satojen tuntien musiikkielämysten takuuna. Ja se tällä kertaa kaupallisista tiedotteista.
Itselleni laitteistolla ei kuitenkaan yllättäen ole asiassa niin paljon merkitystä kuin luulisi. Jos musiikki itsessään on hyvää ja mielenkiintoista, minulle on lopulta aika samantekevää, mistä isoisän aikaisesta kidekoneesta se lopulta korvani tavoittaa. Luvattoman paljon tulee nykyään käytettyä myös lopun aikojen viimeisimpiin kuuluvaa vitsausta, eli YouTubea. Tuubin täydeltä tulee etenkin iltaisin katsottua jos jonkinmoisia musiikkipätkiä, joiden äänen- ja kuvanlaatu saattaa sitten olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Se kiistaton hyöty tästä Tubesta kyllä on, että aika monta uutta tuttavuutta on sen kautta tullut vastaan, ja tämähän on tullut kalliiksi, kun näiden levyjä on sitten tarvinnut jostain alkaa hullun kiilto silmissä metsästää.
Itse olen havainnut, että kuunteluväsymyksen ilmaantumisen olennaisia syitä on kuuntelun kesto. Olen jo useita vuosia pitänyt itselleni riittävänä kerta-annoksena tuollaista tunnin tai kenties parin sessiota. Sen jälkeen alkaa keskittyminen väkisinkin herpaantua ja ajatus harhailla, olipa levysoittimessa millainen mestariteos hyvänsä. Tämä pätee omalla kohdallani etenkin klassiseen ja jazziin, joita kuunnellessa olisi muutenkin hyvä olla kaikkien aistiensa herra. Taustamusiikin käsite on minulle aika vieras, tietenkään tältä tympeältä melusaasteelta ei voi oikein välttyä esimerkiksi tavarataloissa tai ostoskeskuksissa, mutta koskapa sellaisissa on työnkin puolesta tullut aikaa vietettyä, ovat hermot joskus olleet koetuksella, etenkin kun kuulee päivän aikana muutaman kymmenen kertaa jonkun käsittämättömän typerän, kailottavan mainoksen. Tästä kidutuksesta toipuminen vaatii sitten illemmalla kovennettua kuuloketerapiaa hyvän musiikin parissa.
Kuunteluväsymystä ei loppujen lopuksi ole ihan helppoa määritellä, erilaisia osatekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Mutta lieneekö se edes tarpeellista? Jos esimerkiksi arkimurheet painavat, saattaa hyväkin musiikki muuttua yhdentekeväksi pörinäksi. Itselleni näin kävi aikoinaan mm. Deep Purplen varhaisemman tuotannon kanssa, mutta onneksi sentään ymmärsin antaa yhtyeelle toisen mahdollisuuden...
Chester Burnett (1910-1976), jonka maailma oppi tuntemaan nimellä Howlin' Wolf oli sodanjälkeisen Chigago-bluesin suurimpia nimiä, mies jonka ainoa todellinen haastaja oli tämän valtakaudella oikeastaan Muddy Waters. Wolf oli liki parimetrinen, pelottavan näköinen äijänroikale, jonka haudantakainen, erittäin persoonallinen ja voimakas laulutyyli on edelleen bluesmusiikin tunnistettavimpia. Aivan kuten Wolf tämän kirjan mukaan ennusti, hänen musiikkinsa arvostus kasvaisi entisestään tämän kuoleman jälkeen.
Moanin' At Midnight on erittäin perusteellinen selvitys tämän alkuvoimaisen jättiläisen elämästä, joka oli täynnä henkilökohtaista tragediaa jos kohta menestyksen ja onnenkin hetkiä. Kirjan tekijäkaksikko on syventynyt aiheeseensa todella perinpohjaisesti, minkä huomaa jo lähdeluetteloa vilkaisemalla. Yli neljäsataasivuinen kirja olisikin kenties kaivannut jossain kohdin pientä tiivistämistä, sillä nyt vaikuttaa siltä, että jokikinen Wolfin elämän sivupolku ja kaikki tämän lyhytaikaisetkin soittokaverit käsitellään turhankin huolellisesti. Ongelmaksi tästä todella laajasta näkökulmasta muodostuu se, että Howlin' Wolfin persoonasta välittyy kirjan sivuilta varsin ristiriitainen kuva, josta lukijan on vaikea saada otetta. Toisaalta tämä kuvataan miehenä, joka tajusi jo varhain raha-asioista enemmän kuin suurin osa aikalaisistaan, kurinalaisena ja ankarasti harjoittelevana muusikkona, kovana kurinpitäjänä yhtyeessään - toisaalta hän oli taas kiivas, äkkipikainen ja ammatilliseen kateuteen taipuvainen. Vaikka Wolf oli äitinsä hylkäämä, ja tapauksen kovettama, ei tälle sittemmin tuottanut tunnontuskia hylätä oma Floyd-poikansa. Minulle oli uusi asia se, että nuorempana Wolf oli tappanut miehen sivaltamalla tältä pääkuoren auki, ja tästä teosta blueslegenda istui lyhyen ajan vankilassa. En myöskään tiennyt, että Wolf oli palvellut pari vuotta toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa, kunnes sai vapautuksen 'terveydellisistä syistä. Wolf puhui myöhemminkin 'sotaneuroosistaan', vaikkei koskaan käynyt lähelläkään rintamaa.
Kenties ilkeimmän luonnehdinnan Wolfista antaa kirjassa eräs Chess-levyfirman palkkalistoilla ollut, jonka mukaan tämä oli 'viittä vaille idiootti'. Tosiasiassa Wolf opetteli vielä vanhoilla päivillään lukemaan ja kirjoittamaan, ottaen samalla tunteja myös matematiikassa. Eikä unohtaa sovi myöskään kitaraopetusta, jota mies niin ikään sai vielä kauan sen jälkeen, kun oli jo tunnustettu bluestähti. Wolfin soittotaitoja ei yleisesti tunnusteta aina vieläkään, ja kirjassakin näitä osin vähätellään. Huuliharppua tämä kyllä osasi tarpeen tullen puhaltaa, jos nyt ei kitaristina huippuluokkaa ollutkaan. Mutta Wolf tajusi jo varhain, että hänen valttikorttinsa onkin nimenomaan järisyttävä lauluääni, joka yhdistettynä energiseen, liioittelevaan lavaesitykseen ei liiemmin kitaratemppuja tarvinnut. Ja jos tarvitsi, muita saattoi aina palkata tähän hommaan. Kitaristi Hubert Sumlinin nimeä ei tässä yhteydessä voikaan ohittaa...Kirjan loppupuolella on pari riipaisevaa kuvausta Wolfin elämän ehtoopuolelta. Miehen äiti ei koskaan hyväksynyt poikansa syntistä bluesuraa, ja pitikin tätä 'paholaisen musiikin esittäjänä'. Kun Wolf tarjosi köyhälle äidilleen taloudellista apua, tämä sylki seteleiden päälle ja käänsi tälle selkänsä. Murtunut, iäkäs bluesjätti itki pitkän aikaa autossa tapahtuman jälkeen. Ja kun Wolfin terveys alkoi reistailla pahasti, tämä sai väsyneenä ja sairaana kuunnella yleisön buuausta, vaikka silminnäkijän mukaan esiintyi huonosta kunnostaan huolimatta edelleen oman, rautaisen ammattietiikkansa mukaisesti, kaikkensa peliin laittaen.
Johnny Kniga -kustantamon julkaisema teos ansaitsee joka tapauksessa helposti paikkansa musiikinystävän kirjahyllyssä, vaikkei mielestäni nouse aivan samalle tasolle, kuin joitakin vuosia sitten saman kustantajan suomeksi julkaisema Muddy Waters -elämäkerta. Molempien käännöstyöstä on vastannut maamme eturivin bluesasiantuntijoihin kuuluva, radion bluesministerinäkin tunnettu Esa Kuloniemi, joka ansaitseekin työstään bluesfanin kiitoksen ja kumarruksen. Kuloniemen puhekielen suosiminen käännöksessä ärsytti itseäni aluksi niin tämän kuin aiemman Waters-teoksenkin kohdalla, mutta muutaman luvun jälkeen siihen ei enää kiinnittänyt huomiota, tiedät sä? Toivoa silti sopii, että myös nuorempi sukupolvi löytäisi tämän kirjan, ettei se jäisi vain harvojen herkuksi. Sillä Howlin' Wolf jos kuka ansaitsee tulla kuulluksi edelleen.
Sonyn viime vuonna julkaisema, Original Album Classics sarjaa edustava Molly Hatchet -yhtyeen viiden alkuperäislevyn paketti tulla kolisi postiluukustani jokunen päivä sitten, ja tässä onkin sitten tullut tiiviisti nautittua näitä mehukkaita etelän hedelmiä muutamana iltana peräjälkeen. Jo aiemmin mainitsemani, uudelleen 'löytämäni' The Allman Brothers sysäsi minut jälleen kerran turhankin syvälle jonnekin amerikkalaisen Southern Rock -tyylin syövereihin. Mutta saa kai tätä lajia kuunnella, ainakin niin kauan kunnes on näkevinään Aurasillan kaiteella istuvan, geeniperimältään kyseenalaisen banjoa soittelevan maalaispojan. CD-soittimeni uumenissa on pyörinyt siis viime viikkoina mm. Lynyrd Skynyrdin varhainen tuotanto, tietysti Allmanit, uudempana tuttavuutena hiljattain arvioimani Gov't Mule sekä aivan uusimpana tämä Molly Hatchet -niminen yhtye, joka sai nimensä muistaakseni prostituoidulta, jolla oli tapana joskus 1800-luvulla varsinaisen työsuorituksensa jälkeen ottaa asiakkaansa hengiltä.
Jossain keskustelufoorumilla joku totesi, että oli pitänyt pitkään Allman Brothersia jonkinlaisena "köyhän miehen Lynyrd Skynyrdinä", vaikka oikeammin tämä kyseenalainen ja harhaanjohtava titteli kuuluisi kaiketi Lynyrdien lailla Floridasta lähtöisin olevalle, vuonna 1975 perustetulle Hatchetille. Molly Hatchetin menestyksen salaisuus on aika pitkälti sama kun Lynyrd Skynyrdillä, eli kolmen sähkökitaristin (Hlubek, Holland & Roland) aikaansaama muhkea ja tanakka sointi, johon vielä yhdistetään rotevaääninen laulusolisti (Danny Joe Brown) sekä tiukka, hommansa taitava rytmiosasto. Molly Hatchetilla nämä peruselementit olivat kyllä kunnossa, joten tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että bändin kaksi ensimmäistä levyä menestyivät kotimaassaan varsin mukavasti. Se, mikä yhtyeen erottaa Lynyrd Skynyrdistä on tietynlainen omaperäisyyden puute ja joidenkin pienten, mutta tuiki tärkeiden mausteiden vähäisyys. Mutta lajissaan Molly Hatchet on silti varsin pätevää kitaravetoista ryminää, joka putoaa helposti kuulijaansa, etenkin parin mallasjuoman avittamana.
Sen verran mitä All Music -sivuilta katselin, ei albumi Beatin' The Odds oikein pärjää muiden paketin levyjen kovemmassa seurassa. Syyksi tähän sanotaan keikkauupumuksesta kärsineen laulaja Brownin korvaaminen Jimmy Farrarilla. No, myönnettäköön että Farrarin laulu ei ole aivan edeltäjänsä luokkaa, mutta kyllä tälläkin levyllä hyvät hetkensä on, etenkin ronski ja riffivetoinen kitarapuoli pelastaa itsessään paljon. Tähän pakettiin sisältyvä neljäs levy, Take No Prisoners on sitten pakko mainita jo aivan käsittämättömän hilpeän kansitaiteensa ansiosta. Yhtye on kuvattu maalauksessa jonkintapaisiksi lihaksikkaiksi gladiaattoreiksi tai jumaltaruston sankareiksi keihäineen ja miekkoineen, jonkun kumman planeetan kamaralle. Tahatonta (tai tahallista) komiikkaa tihkuva uljas taideteos aiheutti pienehkön naurureaktion ensi kertaa nähtynä, etenkin parin hahmon päässä olevat, kuvaan täysin sopimattomat silmälasit! Tällä levyllä yhtyeen soitossakin oli jo kuultavissa pientä aavistusta 1980-luvun uusista tuulista, joskaan ei ehkä ihan siinä määrin, mitä kansikuva antoi ymmärtää...
En ole viiden levyn massiivisesta satsista lähtenyt erikseen arvioimaan yksittäisiä parhaita kappaleita tai sitä parasta levyäkään, mutta jos minulta kysytään, kaksi ensimmäistä levyä erottuvat hiuksenhienosti muita hieman tasokkaampina. Flirtin' With Disaster levyltä jäi erityisesti mieleen erinomainen, alkuperäistä paljon rankempi versio Rollareiden kappaleesta It's All Over Now.
On melkoisen vaikea lähteä arvioimaan John Lennonin ja samalla kolmen muun Beatlesin entisen jäsenen soolotuotantoa, koska lähes automaattisesti kaikkia levyjä tulee monen muun harrastajan tavoin epäoikeudenmukaisesti verranneeksi juuri Beatles-aikaan, mikä on varmasti ollut rasittavaa myös yhtyeen ex-jäsenille itselleen. Miten ihmeessä ylittää kriittisen yleisön odotukset? Viime vuosina pääosin ihan kelpo materiaalia julkaissut McCartney lienee ymmärtänyt sen olevankin mahdotonta, ja eipähän Maccan enää rahan tai maineen takia tarvitsekaan korkealla olevaa rimaa väkisin vääntämällä ylittää. Välillä hän onnistuu ja välillä taas ei, mutta myyntilistojen kärkisijoille ei ikämiehellä lauluäänen rapistumisen myötä taida enää olla asiaa. Ja aivan kun tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi päänvaivaa, aika helposti juuri vaikkapa Lennonin ja McCartneyn 1970-luvun soolotuotoksia huomaa vertaavansa keskenään, mikä on jokseenkin turhaa touhua. Jossain vaiheessahan kaverukset heittelivät entisen terveen kilpailuhengen sijaan sanoituksissaan lokaa toistensa päälle. Kummankin tuotanto oli muutenkin tuolla vuosikymmenellä melkoisen rönsyilevää ja kokeilevaa, Lennonilla tosin selkeästi enemmän. Lennon oli mielestäni myös parempi ja persoonallisempi rocklaulaja, mutta vain hitusen.
Vuonna 1975 tunnetulle Parlophone-merkille julkaistu, varsin ytimekkäästi nimetty Rock'n'Roll on monessa mielessä ongelmallinen ja ristiriitainen albumi. Sen taustalla on Lennonin todella pitkäksi venähtänyt, niin sanottu "kadotettu viikonloppu" eli periodi, jonka aikana John halusi kokeilla villiä poikamieselämää, josta tunsi jääneensä paitsi (mitähän herra 60-luvulla teki, kysyn vaan!). Tarinalla on myös toinen ja kenties totuutta lähempänä oleva puoli, eli puoliso Yoko Ono yksinkertaisesti potkaisi juopottelevan ja oikuttelevan Lennonin pihalle, ja käski tämän hoitaa asiansa kuntoon. Lennon ajautui jossain vaiheessa tätä sekavaa aikaa Kaliforniaan, jossa lyöttäytyi yhteen tuottaja Phil Spectorin kanssa. Jossain viinanhuuruisissa keskusteluissa päätettiin sitten tehdä cover-versioita sisältävä rokkilevy, jonka Spector tuottaisi. No, tietäähän sen mitä tästä seurasi. Kohta oli jokainen kynnelle kykenevä muusikontapainen studion ovea kolkuttamassa, ja kun Lennon, Spector ja koko konkkaronkka eivät lasiin sylkeneet, ei nauhoitusten taso ollut ihan sitä parhainta laatua. Spectorillahan ei tunnetusti aina valo vintillä palanut kovin kirkkaana, näissä äänityssessioissa mies ampui mm. jossain vaiheessa revolverillaan studion kattoon.
Jotain näistä monenkirjavista, usvaisista sessioista sentään syntyi, vaikka paljon piti materiaalia työstää uusiksi jälkeenpäin. Joku on ilkeämielisesti sanonut tätä levyä Lennonin henkilökohtaiseksi "kännilevyksi" vaikka osuvampi nimitys saattaisi ehkä olla "krapulalevy". Aikalaiskritiikki suhtautui levyyn varsin nihkeästi, vaikka levyä kyllä myytiin ihan kohtuullisesti. Nyttemmin mm. All Music -sivusto toteaa, että albumi on ajan saatossa osoittautunut alkuperäistä mainettaan paremmaksi ja pitääkin jotenkin pintansa Lennonin soolokatalogissa, joka ei kylläkään niin valtavan laaja ole, surullisen syynhän tähän tiedämme kaikki. Levy potkaistaan käyntiin varsin hyvällä versiolla Be-Bop-A-Lula -kappaleesta. Tämän jälkeen seuraa levyn kenties suurin 'hitti', vielä tänä päivänäkin joskus radioaikaa saava Stand By Me, joka on ainoana tältä levyltä löytänyt tiensä myös parille miehen kokoelmalevylle. Itseäni kokonaisuudessa häiritsee ehkäpä eniten sen äänimaailma, eli tuo Spectorin kuuluisa "äänivalli", jonka taakse jopa äänivaroiltaan hyvin varustettu Lennon tuntuu välillä häiritsevästi katoavan. Tulkinnoissa sinänsä ei ole mitään vikaa, vaikka aika ajoin syntyy sellainen vaikutelma, ettei mies ihan kaikkea annakaan. Selkeimmin tämä käy ilmi ehkäpä kappaleessa Do You Wanna Dance, mutta ajatuksen syntyminen saattaa johtua myös omituisen veltosta sovituksesta. Sama kummallinen ponnettomuus vaivaa myös Sweet Little Sixteen -kappaletta, ja onkin tässä yhteydessä sanottava, että Beatlesin Live At The BBC -tuplalta löytyvä versio on ehdottomasti parempi - olipa tällainen vertailu sitten järkevää tai ei. Mutta tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Bony Moronie -kappale jää loppupuolelta mieleen harvinaislaatuisen raskassoutuisesta tulkinnastaan ja tukkoisesta soundistaan, joka kyllä toisin kuin kahden em. kappaleen tapauksessa on jotenkin onnistunut. CD-versiolta löytyvät neljä bonusraitaa sen sijaan ovat melko yhdentekeviä, joskin asiaan vihkiytyneille niillä lienee kuriositeettiarvoa. Sanoisin, että osin levy lunastaa nimensä sille asettamat korkeat odotukset, osin taas harmittaa, että tätä kuunnellessa jotenkin aavistaa, että Lennon olisi pystynyt halutessaan paljon parempaankin. Tiedän, että monet arvostavat kovastikin tätä levyä, mutta tämä on oma näkemykseni.
Levyn hienosta kannesta on vielä todettava sen verran, että se kyllä kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini, Jürgen Vollmerin Hampurin ajoilta peräisin olevan mustavalko-otoksen löysi sattumalta Lennonin kanssa (Onon luvalla) tuolloin heilastellut ja tämän edes jotenkin tolkuissaan pitänyt May Pang. Toisin kun suomenkielinen nettihakuteos tämän arvion kirjoitushetkellä virheellisesti väittää, Lennon ei ole kansikuvassa 15-vuotias. Jos Lennonin soolotuotanto lukijaa sen puhkisoitetun Imaginen lisäksi kiinnostaa, kehottaisin tämän sijaan kuitenkin aloittamaan esimerkiksi raastavasta ja kuuntelijansa haastavasta Plastic Ono Band -albumista, joka oli tekijälleen todellinen terapialevy. Ja Lennonia kenties rehellisimmillään.
No, pakkohan se oli tämäkin levy kaivaa esiin jostain paksun pölykerroksen alta amatöörikriitikon kynsiin, sillä onhan se epäsuorasti vaikuttanut tämän perin vaatimattoman blogini nimeenkin. Sanan 'heat' voisi kyllä kääntää lämmön sijasta paremminkin kuumuudeksi. Ja 'canned' voisi taas vääntyä muotoon tölkitettyä purkitetun sijaan, mutta mitäpä sitä hiuksia nyt halkomaan. Käsitteenä 'canned heat' juontaa juurensa Amerikoihin, viime vuosisadan alkupuoliskolle, jolloin oli olemassa Sterno-niminen ruokakeittimissä käytetty etanolipohjainen polttoaine. Lamavuosina köyhempi kansanosa teki mullistavan oivalluksen, että suodattamalla tuosta tökötistä saa mainion, edullisen ja ennen kaikkea päihdyttävän virvokkeen, joka kansalta sai lempinimen 'canned heat', ja innoitti blueslaulaja Tommy Johnsonia tekemään aineeseen liittyvän kappaleenkin.
Vuonna 1965 perustettiin sitten Kaliforniassa Canned Heat niminen yhtye, joka on kyllä itselleni eräänlainen kulttibändi. Vaikeahan tätä porukkaa on kuunnella niin, etteikö pieni hymynkare yrittäisi suunpieliin väkisin ilmestyä ja pian jo jalka alkaa väkisinkin hakkamaan biisien tahtiin. Yhtyeessä oli kaksi laulajaa, isokokoinen Bob "The Bear" Hite (kansikuvassa vasemmalla) sekä laulun lahjoiltaan vähän köykäisempi Al "Blind Owl" Wilson (kuvassa keskellä takana). Hite sai muuten houkuteltua uraansa jo jäähdytelleen bluespianisti Sunnyland Slimin palaamaan taas levystudioon. Näiden kavereiden reipas soitto ja laulu kulkee pääosin jossain rosoisen, raastavan ja väliin epäpuhtaan bluespoljennon kaikkein hämärimmillä syrjäseuduilla, ja taisivatpa heput 1960-luvun lopulla myöskin poimia sienimetsästä ne kaikkein oudoimmat tatit. Sääli sinänsä, sillä alkuperäiskokoonpanosta taitaa olla enää hengissä rumpali Fito de la Parra. Canned Heat oli kuitenkin aikanaan melkoisen suosittu yhtye, joka esiintyi mm. Montereyssä ja Woodstockissa, ja toi Turun Ruissalon rannoille kesällä 1971 hippiaatteen viimeiset mainingit. Olen muuten tästä asiasta kateellinen isäukolleni, joka oli todistamassa tätä mullistavaa tapahtumaa.
EMI Manhattan -levymerkille julkaistu The Best Of Canned Heat sisältää vain kymmenen kappaletta, joista avausraita On The Road Again huiluäänineen, kolmantena oleva Let's Work Together sekä Woodstock-elokuvasta muistettava Going Up The Country ovat ne kaikkein kuuluisimmat. Mutta helposti tahattomia naurukohtauksia aiheuttava Bullfrog Blues pitää myös mainita. Siitä tosin Rory Gallagher on tehnyt myöhemmin järkälemäisen oman versionsa. Levyn päättää aivan huikea boogierevittely Fried Hockey Boogie, Elviksen häpeään saattavista pulisongeistaan tunnetun basisti Larry "Mole" Taylorin nimiin laitettu 'sävellys', jonka aikana esitellään mm. yhtyeen jäsenet. Todetaanpa kappaleen aikana kieli poskessa, että meditiointi on hyvästä, kuten suuri guru Maharishi sanoo. Ja aivan kappaleen loppumetreillä laulaja toteaa sen kaikkein tärkeimmän kuulijoilleen: "and don't forget to boogie!" Tällä levyllä on sitä paljon puhuttua tunnetta ja hyvää meininkiä, jos kohta ehkä vähemmän turhan vakavaa soitantaa. Mutta väliäkö hällä, kun homma toimii!
