Kesän ollessa kuumimmillaan heinäkuussa 1970 kovassa nousukiidossa ollut ja esikoislevynsä julkaissut The Allman Brothers Band teki pari 'kotiseutukeikkaa' Georgian Atlantassa. Mistään takapajulan latoesiintymisestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä hurjimpien arvioiden mukaan 'Atlantan kansainväliseksi popfestivaaliksi' nimetty tapahtuma keräsi tuona vuonna paikalle jopa 600 000 kuulijaa, etenkin sen jälkeen kun pääsymaksua ei tarvinnut pulittaa. Näissä hippiajan hangoverkarkeloissa olivat mukana mm. Jimi Hendrix, Jethro Tull, Ten Years After, Captain Beefheart, Johnny Winter, B.B. King sekä tietenkin osavaltion paikallinen ylpeys, läheisessä Maconin kaupungissa asusteleva Allmanin veljesten bändi, jonka esitys kahtena päivänä sai odottaa julkaisuaan seuraavalle vuosituhannelle, toki joitakin raitoja tästä Allmanin Atlantan esiintymisestä on julkaistu aiemmin erilaisilla kokoelmilla ja käsittääkseni bootleg-julkaisujakin näistä on ollut olemassa. Allman Brothers oli nimenomaan todella kovan liveyhtyeen maineessa, mitä todistaa jo erinomainen ja suitsutettu Live At Fillmore East, joka mielestäni kuuluu itseoikeutetusti rockin livelevyjen aatelistoon. Mutta paljoa ei sille häviä myöskään tämä kahden levyn julkaisu, joka osoittaa että mikään turha sakki tämä yhtye ei loistonsa päivinä totisesti ollut.
The Allman Brothers Bandia on usein pidetty ns. 'southern rockin' tienraivaajina, mikä kyllä tietyssä mielessä pitää paikkansa, mutta laajemmassa katsannossa yhtye ammensi aineksia ja vaikutteita juurevaan musiikkiinsa paitsi tietenkin bluesista, myös jazzista sekä mielestäni myös ripauksia countrysta ja folkista voi alkuajan tuotannossa kuulla. Yhtyeen vahvuushan oli poikkeuksellisen taituruus lähes joka osa-alueella, Allmanin veljekset Duane (slide)kitarataitoineen ja Gregg kosketinsoittaja-laulajana olivat tietenkin pääosassa, mutta huomattavaa lisäpotkua antoivat kaksi rumpalia, joista etenkin Jaime Johnny Johnsonia on usein pidetty miehenä kokoonpanon ajoittain 'jazzahtavan' soundin takana. Basisti Berry Oakley hallitsi paitsi tiukan rytmin ja sooloilunkin, tarvittaessa myös rutisti laulupuolella ulos kohtalaisen mureaa bluesia. Legendaksi noussut, nuorena nukkunut Duane Allman jätti ehkä eläessään varjoonsa yhtyeen 'kakkoskitaristi' Dicky Bettsin, mutta Bettsin rosoinen soitto on yhtä kaikki tärkeä osa Allman Brothersin magiaa. Tässä konserttitaltioinnissa kuullaan lisäksi vieraina huuliharppua soittavaa Thom Doucettea, joka kuului yhtyeen lähipiiriin, ja nouseepa lavalle Georgian poikien kanssa myös blueskitaristi Johnny Winter. Tämä tapahtuu kakkossetin päättävässä, liki puolituntisessa Mountain Jam -revittelyssä, joka kuulijasta riippuen on joko ylipitkäksi venytetty päätön improvisaatio tai sitten mestariteos, jonka ääressä voi hiljentyä ja nauttia. Itselleni jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta, joskin myönnän että Eat A Peach- albumilta löytyvä versio on hitusen parempi kuin tämä, mutta etenkin Duanen tyylittelyä kelpaa aina kuunnella.
Ensimmäisellä levyllä, joka on heinäkuun 3. päivänä 1970 taltioitu, samainen Mountain Jam on huomattavasti lyhyempi, mikä johtuu siitä, että soitto piti lopettaa sadekuuron takia. Jostain syystä lava oli vailla kattoa, joten sähköiskuun ei haluttu soittajia sentään tappaa. Ykkössetti esittelee materiaalia myös yhtyeen seuraavalta levyltä, mm. klassisen In Memory Of Elizabeth Reed -kappaleen. Tukevampaa, traditionaalissävyistä bluesmenoa Allman-höystettynä tarjoavat mm. Hoochie Coochie Man, Trouble No More sekä Stormy Monday. Itse en osaa sanoa, kumman päivän setti kuulostaa omiin korviini paremmalta, mutta jälkimmäisessä soitto vaikuttaisi ehkä asteen pari tiukemmalta. Levy on masteroitu uudelleen ilmeisesti niin hyvin kuin mahdollista, eikä kalpene CD:llä äänenlaadultaan esimerkiksi mainitulle Fillmore-kiekolle. Rumpusoundit toki ovat vähän huteria ja kahden rumpalin tuhti tykitys jää kuulijalta osin kokematta, mutta kun äänityshetkestäkin on jo päälle neljäkymmentä vuotta, tämän voi helposti antaa anteeksi. On sääli, että yhtye joutui kokemaan sittemmin kaksi suurta tragediaa Duane Allmanin ja Berry Oakleyn menehtyessä liikenneonnettomuuksissa, tämän alkuperäiskokoonpanon rajana taisi kirjaimellisesti olla taivas. Mutta kuten uudelleenjulkaisun kansitekstit kirjoittanut Kirk West toteaa, onneksi joku oli Atlantan festivaalihumussa ladannut nauhuriin nauhan, ja onneksi se myös pyöri - sillä näin rotevaa menoa kelpaa kuunnella jälkipolvienkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti