Levyarvio: Jethro Tull's Ian Anderson - Thick As A Brick 2 (2012)

Jethro Tullin klassinen Thick As A Brick vuodelta 1972 on monen mielestä yhtyeen hienoimpia ellei peräti se hienoin saavutus. Alun perin Andersonin tarkoitus oli ilmeisesti ivata ja ravistaa parodian keinoin albumilla aikansa progekenttää, mutta niin vain taisi herran parodia mennä suurimmalta osalta kuulijoita ohi maalin. Teema-albumin parodiasta tulikin kohtalaisen monumentaalinen levytys, joka on ihastuttanut tai vihastuttanut kuulijoita jo neljäkymmentä vuotta. Kuvitteellisen lapsineron, Gerald Bostockin ympärille rakennettu tarina kuitenkin sai yllättäen jatkoa, kun idearikas Anderson keksi, että voisi aihetta hyödyntäen tehdä uuden albumin, jossa musiikin keinoin käytäisiin läpi samaisen Bostockin myöhempiä elämänvaiheita, tai pikemminkin eri polkuja, joille tämän elämä olisi saattanut suuntautua. Kuulostaako lievästi hullulta? No, ainakin takuulla Ian Andersonilta. Varmasti monen Tull-fanin mielessä on tämän levyn tiimoilta käynyt ajatus, rahastetaanko tässä hävyttömästi klassikkostatuksen saavuttaneen levyn maineella, mutta toisaalta kyseessä ei ole Jethro Tullin vaan Andersonin levy. Ja äijähän on yhtä kuin Tull. Mutta mitä tapahtuikaan kitaristi Martin Barrelle? Eihän ilman häntäkään voi yhtyettä olla, vai voiko? Virallisen selityksen mukaan Barre oli kiireinen oman soololevynsä sorvaamisen kanssa, eikä siksi osallistunut TAAB kakkosen tekemiseen. Totuus lienee toinen, mutta hällä väliä: Barrella tai ilman, Thick As A Brick 2 on kyllä onnistunut levy, ratsastipa se kuuluisan edeltäjänsä maineella tai ei.

Albumi huokuu koko kestonsa ajan tietynlaista kieroutunutta tuttuutta, etenkin Tull-fanin korviin moni kohta tuntuu hämmentävän tutulta, ja sanoissakin vilisee paikoin viittauksia aiempaan tuotantoon. Osin tämä johtuu varmasti siitä, että Andersonin yhtye on alkuperäisen levyn idean mukaisesti varsin pelkistetty ja suurempia kikkailuja on vältetty. Martin Barren korvaa kitarassa nuori saksalainen Florian Opahle, joka tekeekin hienoa jälkeä, paikoin olisin ehkä kaivannut hieman rönsyilevämpää ja asteen räväkämpää sooloilua, mutta ilmeisesti Andersonin komennossa tämä ei ole ollut mahdollista. Opahlen nimi kannattaa laittaa kuitenkin mieleen, sen verran hyvä soittaja on kyseessä. Koskettimissa John O'Hara ei saa mielestäni niin paljon tilaa, kuin olisi ansainnut, mutta se ei kuitenkaan onneksi vie albumilta pohjaa pois. Jatko-osan heikoin lenkki on mielestäni Andersonin iän myötä haperoitunut lauluääni, mikä ei tosin ole mikään yllätys. Bob Dylanin rahisevasta nykykäninästä ei sentään ole pelkoa. Se Andersonin kunniaksi on silti sanottava, että lahjakkaana musiikintekijänä hän saa kohtalaisen vaivattomasti sovitettua musiikin lauluunsa sopivaksi, ja kyllähän tätä kelpaakin kuunnella, etenkin niitä huiluosuuksia. Ja muutaman kuuntelukerran kiekko nähdäkseni tarvitseekin paljastaakseen kaikki salansa.

Thick As A Brick 2 on saanut kriitikoilta pääsääntöisesti varsin hyvän vastaanoton, ja liityn tässä omalta osaltani tähän ylistävään kuoroon. Levy ei missään nimessä ole parempi kuin kuuluisa edeltäjänsä, eikä sitä oikein siltä pohjalta kannata lähteä kuuntelemaankaan, olkoonkin, että esimerkiksi kahdeksas kappale Old School Song viittaa paitsi nimellään myös sisällöllään suoraan ykkösosaan.Tietyssä mielessä TAAB 2 on myös kädenojennus Tull-faneille, jotka ovat odottaneet, milloin yhtyeeltä tai Andersonilta ilmestyy jälleen levy, joka vastaisi koviin odotuksiin. Akustinen ja sähköinen soitanta yhdistyvät tällä albumilla upeasti Andersonin omalaatuiseen tarinankerrontaan, ja musiikki on enimmäkseen parasta mitä Tull tai Anderson ovat julkaisseet vuosiin. On hyvin epätodennäköistä, että tämä albumi saavuttaa tulevaisuudessa sellaista klassikkoasemaa kuin kanonisoitu ykkösosa tai vaikkapa uuden miksauksen myötä suorastaan häikäisevältä kuulostava Aqualung, mutta kyllä se paikkansa musiikinystävän kokoelmassa ansaitsee.