Gibsonin Les Paul Studio eri variantteineen on vuosia ollut valmistajansa 'kansanmalli' ja hieman edullisempi vaihtoehto niille, joiden kukkaro ei kestä esimerkiksi Standard -mallin kieltämättä korkeaa hintaa. Itselleni Standard jääneekin ikuiseksi haaveeksi, vaikka eipä näillä taidoilla tuollaista kyllä kehtaisi hankkiakaan, tässäkin on jo soitinta kylliksi... 1960-luvulta innoituksensa hakeva tribuuttimalli on saanut seurakseen myös 1950- ja 1970-lukujen mallit, vaikka pahat kielet kertovat, että nostalgiaa näissä malleissa on sitä etsiville varsin niukasti. Jostain luin, että tätä 'kuusikymmentäluvun' mallia olisi valmistettu ainoastaan 3600 kappaletta, joten ihan helposti tähän ei taatusti tulevaisuudessa törmää. Vasuriversiosta nyt puhumattakaan. Tosin on muistettava, että hinta on tässä kitarassa sen verran kohtuullinen, että ei näistä tuskin mitään keräilykappaleita koskaan tule. Gibsonhan syytää markkinoille uusia kitaramalleja ja näitä 'rajoitettuja eriä' siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää.
Millainen Lepakko tämä sitten on? Oma versioni on kuvan mukainen eli 'honeyburst' -värinen. Made in U.S.A 2011. Lakkaus on niitä asioita, joissa on tingitty, sillä kitara on mattapintainen kaulaa myöten. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä tekee lankusta halvan näköisen, mutta itseäni tämä ei haittaa. Itse asiassa hillitty lakkaus tekee soittimesta aika persoonallisen näköisen, ja luonnossa instrumentti onkin huomattavasti paremman näköinen kuin valokuvissa. Tosin niinpä kitara on myös halvemmasta viimeistelystä johtuen arempi kolhuille ja naarmuille, joita tämä epäilemättä vuosien saatossa tulee saamaan. Netissä liikkuu joitakin kauhutarinoita näiden edullisempien Gibsonien huonosta viimeistelystä, ja siinä mielessä tässä on perää, että muutamassa videonpätkässä on tosiaan näkynyt yksilöitä, jotka näyttävät saaneen osumaa jo tehtaalla. Mistään tietoisesta ns. road worn -käsittelystä ei silti ole kyse, vaan yksinkertaisesti huonosta laadunvalvonnasta.Väittipä joku amerikkalainen saaneensa sellaisenkin kitaran, jonka lakka ei ollut vielä edes kuivunut. Vannoutuneet merkkiuskolliset Gibson-friikit myös antavat arvoa sille, kuinka monesta puunkappaleesta kansi on väkerretty. Yhdestä puusta väsätyt mallit ovat todella harvinaisia, samoin kahden, sen sijaan kolmesta viiteen pulikkaa takakannessa on varsin yleinen näky. Kuuden ja seitsemän kappaleen kitarat ovat taas harvinaisempia. Oma yksilöni näytti aluksi olevan kahden palikan versio, mutta tarkempi syynäys osoitti, että kolmesta liimatusta osastahan kansi koostuu. Samaiset puristit väittävät myös, että palikoiden määrällä olisi suurtakin vaikutusta kitaran äänenlaatuun. Rohkenen epäillä.
60's Tributen mikrofonit ovat ulkonäkönsä vuoksi 'saippuapaloinakin' tunnetut P90 -malliset, joista asiaan paremmin perehtyneet tietävät kertoa, että ne soundillisesti sijoittuvat jonnekin yksikelaisten ja Humbuckerien välimaastoon. Ne tuppaavat kuulemma myös olemaan hieman meluisat ja joku oli myös sitä mieltä, että tässä tribuuttiversiossa niiden soundi olisi turhankin nykyaikainen ja ärhäkkä. Itse olen joka tapauksessa saanut tyytyväinen hymy kasvoillani soittimesta irti kaikenlaista miellyttävää pörinää, puhtaasta helinästä tummempiin sävyihin ja mukavan hillitystä bluessäröstä aika tömäkkään raskaaseen mättöön saakka. Ohutkaulainen kitara pitää vireensä erinomaisesti ja on varustettu perinteisillä Klusonin virityskoneistoilla. Ainoat kauneusvirheet ovat lavan yläosan karkeahko viimeistely ja otelaudan reunan hienoinen epätasaisuus parin sentin matkalla, mutta näiden kanssa pystyn kyllä elämään. Siitä on tosin rutistava, että kitara toimitettiin pussissa (joka jo kaukaa toitottaa mahdollisille kriminaaleille kissankokoisin kirjaimin GIBSON U.S.A) kovan kotelon sijaan. Käsittääkseni uudemmat Studiot toimitetaan paremmalla laukulla. Jos Les Paulia joutuu roudaamaan vähääkään enemmän, on kaulan katkeamisriskin minimoimiseksi kunnon kotelo siis suositeltava sijoitus. Kitara oli tehtaan säädöillä hyvä soittaa, ja vuositarkastuksessa Turun Kitarapajan Erkka totesi myös sen kaulan olevan suora - yksi kieli tosin kaipasi hienoviritystä. Soitin on myös kevyempi kuin standardimalli, joidenkin mielestä keveys tulee soundin kustannuksella - kopan sisälle kun on porattu reikiä. Itselleni soundit kyllä riittävät. Painonpudotus on tosiaan huomattava, esimerkiksi yli tuplasti edullisempi Epiphonen Les Paul tuntuu tämän jälkeen melko järkäleeltä - seläntappajinahan Les Pauleihin joskus viitataan.
Les Paul Studio 60's Tribute on muutamassa kuukaudessa muodostunut lempi(sähkö)kitarakseni, sillä on yksinkertaisesti pirun kiva soittaa. Se on todellinen duunarin karu työväline rajuunkin bluesvääntöön, ja todella kaukana esimerkiksi jostain Gretschin White Falconin kaltaisesta hienohelmakitarasta. Ei sillä, että minulla olisi mitään Gretschin kitaroita vastaan. Vaikka vasurilisää jouduin pulittamaan, jäi hintalappu vielä kolminumeroiseksi, mikä taitaa näinä päivinä olla asiallisesta ja legendaarisen valmistajan jenkkilankusta millä mittarilla hyvänsä ihan kohtuullinen hinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti