perjantai 12. lokakuuta 2012

Levyarvio: Lynyrd Skynyrd - Last Of A Dyin' Breed (2012)

Tämän blogin ensimmäinen, pikaisesti kyhätty levyarvio käsitteli pintapuolisesti Lynyrd Skynyrdin upeaa debyyttialbumia. Rivien välistä saattoi tarkka lukija huomata, etten juurikaan lämpene yhtyeelle ja sen musiikille nykymuodossaan. Yhtyeen edellinen albumi God & Guns oli jo nimeltäänkin niin pöljä, että se sai miettimään miksi tämä yhtye yhä on kasassa. Alkuperäiskokoonpanostahan mukana on enää kitaristi Gary Rossington. Mutta kun stadionit täyttyvät ja levytkin yhä myyvät, niin mikäs siinä. Skynyrdin uutukainen Last Of A Dyin' Breed kertoo jo nimellään, että bourbonia polttoaineenaan käyttävät etelävaltioiden pitkätukkarokkarit alkavat näinä aikoina olla katoava luonnonvara. Ja jollei asia tästä vielä kirkastu, niin levyn muutaman kerran kuunneltuaan sen pitäisi olla selvää - mielestäni tämä levy ei todellakaan edusta southern rock -genreä, ainakaan niin kuin minä sen ymmärrän. Lynyrd Skynyrd yrittää kovasti olla maineensa veroinen, mutta uusimman levyn korkeintaan keskinkertainen materiaali ei oikeastaan kelpaa edes kunnianosoitukseksi rivistä poistuneille taistelutovereille, joita Rossington tuoreen Guitarist-lehden haastattelussa kertoo muistelevansa päivittäin.

Uutuusalbumilla on toki vahvojakin hetkiä, kuin maustehippusia laimeassa liemessä. Raskaasti räyhäävät kitarat sentään toimivat hyvin monilla kappaleilla. Samoin veljensä jalanjäljissä, tämän hieman liian isoissa bootseissa saapasteleva Johnny Van Zant suoriutuu lauluosuuksissa paikoin jopa erinomaisesti. Ikävä kyllä samaan hengenvetoon on todettava, että levyn äänitys nostaa kitarat päärooliin niin tehokkaasti, että esimerkiksi koskettimet jäävät auttamatta jalkoihin, ja kävipä mielessä että piruako niitä on edes mukaan otettu, kun tilaa ei tunnu olevan. Samoin taustalaulu jyrätään paikoin julmasti kitaroiden ja rumpujen alle. Ikään kuin yhtye ei luottaisi kokonaisvaltaisesti osaamiseensa. Suurempi ongelma on liukuhihnalta peräisin olevien sanoitusten kanssa. Levyn nyyhkypätkä, Ready To Fly on esimerkiksi tarinaltaan kyllä koskettava, mutta samalla sentimentaalisuus on vedetty niin överiksi, että laulajan rehellisyyteen ja tulkintaan on vaikea uskoa biisiä kuunnellessa. Koristeena kakkuun vielä sokerikuorrutettu jousitausta, ja kas, meillä on käsissämme malliesimerkki ylituotetusta ja laskelmoivasta rockballadista. Kepeämpää puolta albumilla edustaa kappale Mississippi Blood, jossa kieli poskessa käydään kliseeviidakkoon. Valitettavasti tästäkin kappaleesta puuttuu mielestäni 'se jokin' eli asenne. Eniten minut sai kuitenkin punaista näkemään muka rehelliselle duunarille suunnattu Nothing Comes Easy -niminen raita, joka parhaiten kiteyttää sen mikä levyllä on pielessä: härskisti verhotulla poliittisella sanomalla kerrotaan konservatiivisille Raamattuvyöhykkeen junteille, että maassa ei nyt ole ihan kaikki reilassa. Niinpä, otetaan Jumala ja aseet avuksi, niin siitähän se vyyhti lähtee purkautumaan...


Ironista tässä nyky-Skynyrdissä on se, että yhtyeen keikkaohjelmisto pitää sisällään juuri tukun vanhoja 1970-luvun menestyskappaleita, jotka bändi on Rossingtonin mukaan harjoitellut nuotti nuotilta, niin että ne kuulostaisivat mahdollisimman lähelle alkuperäisiltä. Ja näitä keikoilla halutaan kuulla. Samaan aikaan yhtye kuitenkin tekee jääräpäisesti omaa, uutta materiaalia, jota ei kukaan todennäköisesti halua kuunnella enää edes muutaman vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi tämä viimeisin levy jäisi historiaan minään mestariteoksena. Nostan toki hattua Rossingtonille, joka on kärsinyt vaikeista terveysongelmista viime vuosina ja joka silti haluaa yhä kantaa tämän musiikkilajin soihtua, jonka liekki on vähin erin hiipumassa. Ikävä kyllä, kuten mies itsekin totesi, muut etelän soturit alkavat vain olla vähissä, kun listoilla tätä nykyä keikkuvat Lady Gagat ja Justin Bieberit. Mutta rehellisyyden nimissä Last Of A Dyin' Breed ei ole ainakaan itselleni sellainen kiekko, josta tunnistaisin muuten kuin etäisesti sen Lynyrd Skynyrdin, josta pidän. Taitaakin tämän avautumisen jälkeen olla otollinen hetki lykätä pyörittimeen vanhempaa vuosikertaa, vaikkapa Second Helping tai Nuthin' Fancy....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti