Tähän sopisi alkuun ehkä aihetta valaiseva vitsi:
"Pyhä Pietari tarvitsi apua. Jumala oli näet sairastunut. Hätiin kutsuttiin Sigmund Freud, koska sairaus oli psyykkistä laatua. Freud sanoi auttavansa parhaan taitonsa mukaan, ja kysyi mikä Jumalaa mahdollisesti vaivaa. "Hän luulee olevansa Karajan", vastasi Pyhä Pietari."
Tämän tyyppiset kaskut Herbert Ritter von Karajanista (kuvassa Maestro ihailee haltioituneena maagista kompaktikiekkoa) ovat varsin tyypillisiä, sillä vaikkei suurella itävaltalaissyntyisellä kapellimestarilla kenties kaikkivoipuuskuvitelmia ollut, aika ajoin saattoi liipata melko läheltä. Karajan oli kritisoitu hahmo jo eläessään, vielä enemmän sitä kuoltuaan. Mutta samoin hänen suosionsa oli suuri, ja ylistäjiäkin on riittänyt - niin ennen kuin nykyäänkin. Karajan nimitettiin Berliinin filharmonikkojen elinikäiseksi ylikapellimestariksi jo vuonna 1955, mutta sitäkin ennen oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista.
Karajanin jäsenyys natsipuolueessa on pitkään ollut kiistelty aihe. Ei edes ole varmaa tietoa, milloin hän tarkalleen ottaen puolueeseen liittyi, ja onpa sanottu että hänet liitettiin puolueeseen ulkopuolisten toimesta. Jäsenmaksuja hän ei tiettävästi koskaan maksanut. Jäsen hän joka tapauksessa oli. Karajanin puolustajat tässä asiassa ovat tyypillisesti sitä mieltä, että tämä liittyi puolueeseen vain edistääkseen uraansa, mikä luonnollisesti saattoikin olla järkevää noina aikoina, ja opportunistiksikin sanotulle johtajalle siirto oli kenties taktinen. Toisaalta on muistettava, että Karajanin edeltäjä ja sotavuosienkin läpi Berliinin orkesteria luotsannut Wilhelm Furtwängler ei ollut natsien sätkynukke - ja säästi virkansa ilmeisesti vain siksi, että Goebbels diggasi tätä. Von Karajanin maineeseen tämä episodi jätti kuitenkin pysyvän tahran.
Näin jälkikäteen voidaan sanoa, että paitsi huomattavasta musikaalisesta lahjakkuudestaan ja kiistattomista orkesterinjohtamiskyvyistään Karajan tulee muistaa myös siitä että hän osasi kenties ensimmäisenä klassisen musiikin ammattilaisena tuotteistaa itsensä. Brändäys ei ole ehkä oikea suomenkielinen termi, mutta tämän hän totisesti teki. Ja tuottoisaakin tämä oli, joten saksanmarkkoja riitti sittemmin tuhlattavaksi urheiluautoihin, purjeveneeseen, luksuslukaaleihin sekä lentokoneeseen.Vuosien varrella hänen valtansa niin Berliinin filharmonikoissa, Deutsche Grammophon -levy-yhtiössä sekä saksalaisessa musiikkielämässä yleensäkin kasvoi niin suureksi, että hän saattoi jo käyttää sanelupolitiikkaa ja diktaattorin otteita monessa asiassa. Auktoriteettina hän oli ehdoton, ja moni musiikin ammattilainen joutuikin törmäyskurssille hänen kanssaan, mm. edellisen kirjoituksen Gedda ja myös Martti Talvela, jonka välirikko Karajanin kanssa on osuvasti kuvattu Seppo Heikinheimon muistelmissa. Halutessaanhan jättimäinen Talvela olisi voinut ripustaa tätä nöyryyttäneen pienen käppänän (Karajan käytti piilokorkoja kengissään) katonrajaan naulaan roikkumaan, muttei tätä suomalaisena suurmiehenä tietenkään tehnyt. Tapauksia on toki muitakin. Eräs valaiseva esimerkki Karajanin itsekkyydestä ja pikkusieluisuudesta koskee Deutsche Grammophonin levytystä Wagnerin viimeisestä oopperasta Parsifal. Karajanin version lisäksi samoihin aikoihin äänitetty Rafael Kubelikin versio hyllytettiin vuosikausiksi ja ilmeisesti Karajanilla oli lusikkansa sopassa - nyttemmin tätä kauan pölyä kerännyttä 'kadonnutta' versiota pidetään jopa parempana kuin jonkinlaisen kulttistatuksen saanutta Karajanin levytystä.
Mutta on miehestä myös hyvää sanottavaa. Karajan oli koko ikänsä innostunut äänitystekniikasta, sen kehittymisen suomista mahdollisuuksista ja suhtautui lähes fanaattisella perfektionismilla äänenlaadun parantamiseen ja tuotannon teknisiin yksityiskohtiin. Ehkä tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää miksi hän levytti vuosikymmenten varrella esimerkiksi kaikki Beethovenin sinfoniat muutamaan kertaan. Toki parempi äänenlaatu ei aina suinkaan tarkoita parempaa taiteellista laatua, yleisimmin klassisen musiikin ystävät arvostavat Karajanin vanhempia levytyksiä myöhäisempiä digitaaliversioita enemmän. Vähän vaikeasti arvioitavissa olevaa käsitettä eli ns. "Karajan-soundia" on syytetty mm. tarpeettomasta kliinisyydestä ja hengettömyydestä, menipä joku niin pitkälle että sanoi sen olevan musiikillinen lattea vastine Riefenstahlin arjalaisuutta ihannoiville propagandaelokuville. No, itse aloitin klassiseen musiikkiin tutustumisen kauan sitten kahdella "Essential Karajan" -kasetilla, enkä ole myöhemminkään miehen tulkintoja väheksynyt. Karajanin levyä kuunnellessa tietää ainakin, että ei sen kanssa laadullisesti pahasti voi metsään mennä, ja onpa levytyksissä mielenkiintoisiakin tapauksia, kuten Shostakovitshin 10. sinfonia. Beethovenista, Brahmsista ja Brucknerista nyt puhumattakaan. Suomalaisena täytyy muistaa myös se, että Sibelius ei ollut Karajanille koskaan mikään punainen vaate, toisin kuin monelle muulle saksalaisella kielialueella.
Kun puhutaan viime vuosisadan suurimmista tenoreista, unohtuu turhan usein ruotsalainen Nicolai Gedda (s. 1925). Hän jää helposti tunnetuimman maanmiehensä, kiistatta järkälemäisen Jussi Björlingin varjoon, vaikka näiden kahden vertailu on jokseenkin hyödytöntä. Kummallakin oli laulutaiteilijana vahvuutensa ja heikkoutensa. Hovilaulajan arvonimen saanut Gedda, jonka sukunimi kirjoitetaan alun perin tosiaan muodossa Gädda ('hauki') oli ruotsalais-venäläinen sukujuuriltaan. Hänen biologinen emigrantti-isänsä oli itse asiassa mies, jota hän lapsena piti setänään. Ja hänet kasvattanut ja varhain etenkin venäläisen ja ortodoksisen musiikin pariin johdattanut, kovaa kuria pitänyt Mihail oli siis tosiasiassa hänen setänsä! Geddan adoptio ei mennyt aivan lain kirjainten mukaan, minkä vuoksi hänen lapsuutensa oli varsin suojattu, ja koulussa kiusatusta Geddasta kasvoi ujo ja sisäänpäinkääntynyt nuori mies. Tarinassa riittäisi aineksia oopperaksi asti - ainakin jos on uskominen miehen värikästä muistelmateosta. Vuoteen 1934 perhe asui Saksassa, mutta muutti takaisin Ruotsiin natsien valtaannousun jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen Gedda työskenteli vähäpätöisenä pankkivirkailijana, eivätkä kaukaiset haaveet laulu-urasta olleet kovin realistisia, koska vähät tienestinsä Gedda antoi käytännössä vähävaraisille kasvattivanhemmilleen. Pankissa sattuneen onnekkaan kohtaamisen johdosta Gedda sai kuitenkin opettajakseen tunnetun, sittemmin Martti Talvelaakin opettaneen Martin Öhmanin, 1920-luvun tunnetun Wagner-tenorin, jonka sanotaan 'löytäneen' myös Jussi Björlingin. Öhman suostui opettamaan Geddaa alkuun velaksi, eikä mennyt kauaa kun Gedda sai jalkansa Tukholman kuninkaallisen oopperan oven väliin. Kansainvälisen läpimurtonsa Gedda teki pitkälti EMI levy-yhtiön johtajan Walter Leggen ansiosta. Muistelmissaan Gedda kertoo laulaneensa nuorempana hyväuskoisuuttaan ja naiiviuttaan lähes kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä ilmaiseksi.
Gedda oli äänialaltaan lyyrinen tenori, hänen ääntään voisi lyhyesti luonnehtia ohuemmaksi ja viileämmäksi kuin vaikkapa aikalaisellaan Fritz Wunderlichilla, mutta siinä oli parhaimmillaan puhtaan, luontevan herkkyyden ohella myös poikkeuksellista voimaa ja kirkasta terävyyttä, joka ulottui vaivattomasti ylimpiin säveliin saakka. Esimerkiksi Pavarotti on ylistänyt Geddan ääntä ja tekniikkaa. Geddan vahvuus laulajana oli myös erinomainen kielipää: venäjän ja ruotsin lisäksi myös saksa, ranska, englanti, italia ja espanja sujuivat tarvittaessa. Mikään kielinero Gedda ei myönnä olleensa: esimerkiksi englannin kanssa hän teki kovasti töitä. Se kuitenkin kantoi hedelmää, sillä esiintyessään Metropolitanissa englanninkielisessä oopperatuotannossa kriitikot huomauttivat, että Geddan artikulaatio oli parempi kuin monella englantia äidinkielenään puhuvalla laulajalla. Ahkerana harjoittelijana koko uransa tunnettu Gedda korostikin lauletun kielen opiskelun tärkeyttä. Ja äänen vaalimista, mikä selittänee että Gedda on pystynyt esiintymään vielä reippaasti yli 70-vuotiaanakin. Roolinsa tämä valitsikin tarkkaan, äänen kestävyyttä silmälläpitäen. Korujaan yleisössä esitteleviä ja näytöksestä viis veisaavia oopperasnobeja taiteessaan tinkimätön Gedda ei ole koskaan sietänyt, mutta myöntää, että yleisö oopperalaulajan palkan lopulta maksaa.
Mitä uraan muuten tulee, Geddan on sanottu levyttäneen enemmän kuin kenenkään muun tenorin, tämän todenperäisyyttä en voi kuitenkaan vahvistaa.Yhdysvalloissa Gedda jäi Metropolitan-kiinnityksestään huolimatta kuitenkin pienen piirin suosikiksi, laulajan itsensä mukaan surkeat agenttisopimukset ja niiden myötä olematon pr-työ eivät edistäneet Amerikan mantereella tämän julkisuutta käytännössä lainkaan, eikä esimerkiksi televisioesiintymisiä juuri ollut. Tienestitkin jäivät ohuemmiksi kuin olisi ollut suotavaa, tähän tosin myös vaikutti kaksi epäonnistunutta avioliittoa. Yleensä sankarirooleissa viihtyneen Geddan mielirooli oli Tshaikovskin Jevgeni Oneginin Lenski, jonka perislaavilaisen melankolian ja tragiikan Gedda onnistuukin välittämään erinomaisesti. Viimeiseksi 'suureksi' oopperarooliksi jäi valitettavasti kuningas Kristianin roistonosa murskakritiikit keränneessä epäonnisessa ruotsalaisproduktiossa Kustaa Aadolf. Ikääntyvä taiteilija katsoi joutuneensa kriitikoiden syntipukiksi fiaskossa, mutta myönsi myös ettei hänen olisi pitänyt ottaa roolia koskaan vastaan. Vaikka oopperatuotannot jäivätkin, Gedda esiintyi vuosituhannen vaihteeseen asti vielä pienemmässä mittakaavassa, ja tämän kirjoittajakin onnistui kuulemaan tätä pari kertaa Turussa 1990-luvulla, ja jäipä eräästä konsertin jälkeisestä kohtaamisesta tämä henkilökohtaisesti arvokas muisto, vaikken nimikirjoitusten perään muuten olekaan.
:
Saksan Breslaussa (nyk. Puolan Wroclaw), Sleesiassa 1885 syntynyt Otto Klemperer kuuluu kiistatta 1900-luvun merkittävimpien ja arvostetuimpien orkesterinjohtajien joukkoon, olkoonkin että pitkälti tämä maine johtuu hänen myöhäisemmällä iällään tekemistä levytyksistä. Philharmonia-orkesteria vuodesta 1959 kuolemaansa saakka johtanut Klemperer oli etenkin romantiikan ajan säveltäjien (esimerkiksi Beethovenin, Brucknerin, Brahmsin ja Mahlerin) sinfonioiden taitava tulkki, joskin tämän myöhempiä versioita on myös syytetty useasti etenkin liian hitaista tempovalinnoista. Hän levytti myös melkoisesti oopperamusiikkia, mm. melko dramaattisia versioita Mozartin oopperoista. Klemperer oli nuorempana Gustav Mahlerin suosikkeja, ja jahtasi tiettävästi jossain vaiheessa tämän tytärtäkin. Klemperer oli niin hengen kuin fyysisenkin olemuksensa puolesta jättiläinen, liki parimetrisen maestron hahmosta huokui lähes pelottavaa auktoriteettia, majesteettisuutta ja vakavuutta, joka vähintäänkin erikoisesta ja viimeisinä vuosina korostuneesta johtamistyylistä huolimatta taltioitui usein myös levylle (ja filmille), ja välittyy kuulijalle hyvin vielä tänäkin päivänä. Itseäni esimerkiksi säväytti hiljattain hänen erinomainen versionsa edellisen kirjoituksen Wagnerin Lohengrinin alkusoitosta, Klemperer suorastaan läpivalaisee kyseisen kappaleen kirurgisella tarkkuudella unohtamatta kuitenkaan teoksen pohjimmaista herkkyyttä ja kauneutta. Esim. legendaarinen Herbert von Karajan ei omassa, sinänsä pätevässä ja tasalaatuisessa levytyksessään likimainkaan samaan pysty.
Klempererin elämä oli tragiikkaa täynnä: 1930-luvulla tämä joutui juutalaisena lähtemään maanpakoon Saksasta (hänestä ehdittiin antaa jopa etsintäkuulutus), vaikka oli vain paria vuotta ennen natsien valtaannousua saanut korkean kunniamerkin itseltään Hindenburgilta ja siihen asti nousujohteinen ura oli hyvässä vauhdissa. Myöhemmin Klemperer muuten kääntyi katolilaisuuteen, mutta palasi taas juutalaisuuteen ennen kuolemaansa. Yhdysvalloissa vähän kompastellen jatkunut kapellimestarin ura tyssäsi hetkeksi vakaviin terveysongelmiin: Klempereriltä poistettiin pienen appelsiinin kokoinen aivokasvain, jonka seurauksena tämän kasvot halvaantuivat osittain pysyvästi, puhe vaikeutui ja lihasmotoriikka heikkeni muutenkin. Tämä luonnollisesti masensi Klempererin, ja näihin aikoihin hän kärsi myös vakavista psyykkisistä ongelmista ja karkasi mm. parantolasta. Nytkin karannut Klemperer etsintäkuulutettiin - vieläpä näyttävästi New York Timesin sivuilla, tosin tällä kertaa huolestuneiden omaisten toimesta. Kovana savuttelijana ikänsä tunnettu kapellimestari oli myös kerran polttaa itsensä hengiltä nukahdettuaan tupakka palaen. Klemperer joutui Yhdysvalloissa myös vaikeuksiin paitsi ajoittain maanisen käytöksensä myös vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja joutuikin palaamaan toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan, kun Yhdysvallat kieltäytyi uusimasta hänen passiaan. Philharmonia Orchestran pitkäaikainen pesti Englannissa oli kuitenkin elämän ehtoopuolella melkoinen onnenpotku niin Klempererille itselleen kuin klassisen musiikin ystävillekin. Klempererin uhrautuva ja sanavalmis tytär Lotte huolehti isänsä urasta käytännössä oman elämänsä ja vapaa-aikansa kustannuksella. Klemperer myös sävelsi jonkin verran, mutta hänen teoksensa ovat vaipuneet sittemmin unholaan. Vähän ennen kuolemaansa Klemperer sai vielä Israelin (kunnia)kansalaisuuden - tiettävästi Lähi-idän vakava tilanne noina viimeisinä vuosina järkytti ja horjutti iäkään Klempererin muutenkin huteraa terveyttä entisestään.
Klemperer oli myös yksi harvoja 1800-luvun puolella syntyneitä suuria ja todella merkittäviä kapellimestareita, jotka ehtivät levyttää melko paljon myös stereon aikakaudella, esimerkiksi sellaiset suuruudet kuin Arturo Toscanini ja Wilhelm Furtwängler eivät tähän valitettavasti kyenneet. Pari vuotta sitten Klempererin kuolemasta tuli kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, minkä muistoksi EMI julkaisi monta vähintäänkin kohtuuhintaista pakettia Klempererin levytyksiä (joukossa myös harvoin kuultuja), joista etenkin Beethoven-setin pitäisi kuulua klassisen musiikin ystävien levykokoelmaan itsestäänselvyytenä.
Tällaiselle satunnaiselle klassisen musiikin kuuntelijalle ei ooppera oikein ole koskaan ollut se kaikkein tutuin tai missään nimessä houkuttelevin taidemuoto. Itselleni ooppera merkitsikin vuosia käytännössä samaa, minkä suuri Saksan ja oopperan ystävä, kulttuurivaikuttaja Seppo Räty kiteytti keihään lailla korkeuksissa lentävässä viisaudessaan hyvin ytimekkäästi, jonka häpeäkseni tässä tunnustan. Mutta toisaalta viime aikoina lähinnä raskaamman progen turruttamat aivoni ja kovia kokeneet korvani kaipasivat uutta ja jotain totaalisen erilaista pureskeltavaa, niin täytyihän sitä nyt tätäkin teutonista hulluutta (tai katsantokannasta riippuen neroutta) kokeilla. Päätin yhden omistamani, tasoltaan heppoisen levyllisen Richard Wagnerin orkesterimusiikkia sekä valittuja Youtube -pätkiä alkupaloiksi kuunneltuani aloittaa tyylilleni uskollisesti genren kevyemmästä päästä, ja mikäpä siihen olisi ollut parempi tapa kuin yli kolmetuntinen Wagnerin Lohengrin. Teos valikoitui kuunteluun oikeastaan vain sillä perusteella, että siinä oli mielestäni huikean kaunis alkusoitto. Librettoa en myöskään tavaillut kuuntelun aikana, joskin juoni nyt oli pääpiirteittäin selvillä. Lyhyen koulusaksan ja pitkän korkeajännityssaksan hyvin hataralla taitotasolla varustetulle diletantille laulettu teksti ja sen sisältämät syvyydet eivät tietenkään oikein auenneet, mutta Elsaa ainakin kovasti kaivattiin ja tälle tunteikkaasti huhuiltiin. Mutta sitten tapahtui kuuntelun lomassa jotain jännittävää - ja ehkä jopa yllättävää...
Nimittäin se, että pidin massiivisesta teoksesta enemmän kuin alkuun luulinkaan. Osin tässä auttoi tietenkin oikea asennoituminen, sopiva mielentila ja ennakkoon kuunnellut orkesteri- ja aariapätkät. Eli tähtikuviot olivat kaikin puolin otollisessa asennossa. Wagnerhan nyt tunnetusti jakaa mielipiteitä varsin tehokkaasti ja natsikorttejakin läiskitään kiihkeimmissä debateissa pöytään tyypillisesti vähintään pakan verran. Asiantuntemukseni tai oikeammin sen totaalinen puute tekee minusta täysin kelvottoman arvioimaan tämän nimenomaisen levytyksen taiteellisia ansioita, mutta äänentoiston suhteen voin kenties jokusen varovaisen sanan sanoa. Vuosina 1962-63 levytetty ja vuosituhannen vaihteessa uusiksi masteroitu Rudolf Kempen johtama Lohengrinin versio kuulostaa nimittäin pääsääntöisesti erinomaiselta ikäänsä nähden. Dynamiikassa löytyy ytyä riittämiin, ja pieniä hienoja vivahteitakin kuului selkeän kirkkaana väliin orkesterin, kuoron ja solistien pauhun lomassa, jouset murahtelivat alarekisterissä muhevasti, harpun kielet kilisivät kirkkaasti ja selkeästi soivissa vaskissa oli aitoa germaanista tervehenkistä uhoa vaikka muille jakaa ja urutkin siellä hillitysti huokuivat. Laulajien ja orkesterin balanssi oli pääsääntöisesti kohdillaan, mutta parissa kohdassa laulu jäi liikaa taka-alalle. Wienin valtionoopperan kuoro kuulosti mahtavalta. Tenori Jess Thomasin tulkitsema sankari kuulosti sen sijaan vähän huonossa hapessa olevalta ajoittain, mutta tämä saattaa selittyä sillä, että äänityssessioita oli useampia. Muuten solisteista suurimman vaikutuksen minuun tekivät legendaarinen Dietrich Fischer-Dieskau Friedrichin osassa ja sopraano Elisabeth Grümmer Elsan osassa. Sitä kuinka korkealle teoksen läpikotaisin tuntevat arvovaltaiset wagneriaanit nämä suoritukset arvioivat, en osaa sanoa.
Levypaketille tuli hintaa 17 euroa tilattuna Saksasta, natürlich. Olisihan tämän samaisen version kotikaupungistakin saanut, mutta peräti parisen kymppiä kalliimmalla, joten moraalinen ongelma kotimaisen levykaupan ja ulkomaisen riistokapitalistisen suuryrityksen valinnan välillä päättyi tällä kertaa yksi-nolla Suur-Saksan vuolaana virtaavan tavarajoen hyväksi. Ei minusta tämän perusteella vielä yhdeltä istumalta Wagner-uskovaista saati fanaatikkoa sentään tullut, mutta totta puhuen kyllähän tätä kelpasi nautinnokseen kuunnella, ja olipa muuten elämäni ensimmäinen ooppera, jonka olen koskaan kuunnellut alusta loppuun. Eikä tehnyt edes tiukkaa - vaikka visuaalinen kokemus jäi pois. 38 vuotta tähän piti henkisesti valmistautua, mutta kyllä tämä kuuntelukokemus sen verran mielenkiintoinen ja paikoin valaiseva oli, että löytöretkeä täytyy ehdottomasti jatkaa. Ehkäpä niitä tekstejäkin voisi koettaa jatkossa seurailla, ainakin englanniksi. Suomennokset olisivat tietenkin kätevämpiä, mutta en tiedä mistä niitä mahdollisesti löytäisi. Seuraavaksi kuunteluun päätyneekin samalta herralta Nibelungin sormus, josta olen kuullut, että se edustaa kenties kaikkein kepeintä viihteellistä saksalaista draamalla höystettyä laulelmaperinnettä - ollen neljään osaan jaettuna vieläpä niin lyhytkestoinen, että sen kuulemma kuuntelee huonommallakin keskittymiskyvyllä varustettu yksilö vaivatta putkeen...
Vuonna 1999 perustettua Transatlanticia voisi äkkiseltään aiheetta haukkua neljän asiansa osaavan progeveteraanin aikoja sitten käsistä karanneeksi megalomaaniseksi sivuprojektiksi, ja yhtyettä voisi pitää tekosyynä jonka varjolla jokainen ukoista voi laittaa 'varsinaisen' bändinsä telakalle siksi aikaa, kun uuden levyn vuoksi pukkaa kiertuetta. Toisaalta kaverit itse välttävät käyttämästä kokoonpanostaan supergroup -nimitystä, ja taisipa joku heistä haastattelussa sanoa, että pohjimmiltaan Transatlantic on heille vain keino julistaa progen ilosanomaa ja kokoontua yhteen vaihtamaan musiikillisia ideoita. Bändin jäsenethän ovat: kitaristi Roine Stolt (The Flower Kings), kosketinsoittaja Neal Morse (ex-Spock's Beard), basisti Pete Trewavas (Marillion) sekä rumpali Mike Portnoy (ex-Dream Theater). Eli teknisestä osaamisesta homma ei ainakaan ole kiinni. Jokainen kykenee myös laulajan tehtävään, kuinkas muuten. Transatlanticin edellinen studioalbumi, joka kantaa nimeä The Whirlwind julkaistiin vuonna 2009, joten ihan liukuhihnalta Transatlantic ei sentään materiaaliaan suolla, vaikka omilla tahoillaan ukoilla sitten kiirettä pitääkin, esimerkiksi todelliseksi työnarkomaaniksi tiedetty ruotsalainen Roine Stolt julkaisi juuri 'oman' bändinsä Flower Kingsin kanssa yhtyeen tähän asti kenties parhaimman levyn.
Kaleidoscope kuulemma purkitettiin vain noin kymmenessä päivässä, mitä voitaneen pitää nykyisenä studioperfektionismin aikakautena erittäin hyvänä suorituksena. Toisaalta Prog -lehden haastattelussa poppoo myönsi, että vuosien varrella kertynyt ammattitaito materiaalin sorvaamisen suhteen sekä myös se tosiseikka, että jokainen tuntee toisensa hyvin luonnollisesti edesauttavat nopeaa työskentelyä ja jälkeäkin syntyy tarvittaessa kiitettävällä nopeudella. Kaleidoscopen avaa komeasti viiteen osaan jakautuva Into The Blue, joka yli 25 minuutin kestollaan saa yhtyeen aikaisemman tuotannon ystävät huokaisemaan helpotuksesta: perinteitä kunnioitetaan laadusta tinkimättä, kuten erään kahvimerkin kanssa konsanaan. Muttei uusia tuulahduksiakaan unohdeta. Avausraita esittelee kaiken muun mukavan ohella mm. ärsyttävän tarttuvan heviriffin lisäksi myös teemanpätkän, jota kierrätetään pienessä määrin jatkossa. Ei kuitenkaan aina ihan onnistuneesti: kakkosraita Shine nimittäin erottuu räikeästi levyltä ollen selvästi muusta materiaalista irrallinen kappale. Se, että tämän paremmin johonkin Idols -kilpailuun soveltuvan biisin loppuun ympätään muutama sekunti The Dreamer And The Healer -veisua ei pelasta kappaletta, vaan tuntuu teennäisesti kappaleen päälle läiskäistyltä. Tästä ei siis tyylipisteitä heru.
Kiekon kaikkiaan kolmesta lyhyemmästä kappaleesta paras onkin pääosin Neal Morsen käsialaa oleva haikea Beyond The Sun, joka saa luultavasti kuulijan uskonnollisfilosofisesta suuntauksesta riippumatta hetkeksi miettimään niitä elämää suurempia kysymyksiä. Levyn päättää seitsemään osaan jakautuva yli puolituntinen järkälemäinen nimikappale. Se on totisesti musiikillinen kaleidoskooppi, jossa tyylit vaihtuvat Morsen välillä Yes -tyylisestä vyörytyksestä kummallisen kaupallisempaa kasariheviä muistuttavan pätkän kautta Stoltin ujeltavaan kitarointiin, tarjoillaanpa tähän väliin mm. pätkä jonkinlaista jazz-tyylistä piperrystä, joka ei ole kaukana härskimmästä hissimusiikista. Monumentaalinen päätösraita ei silti aivan jaksa maaliviivalle asti, vaan hyytyy jossakin vaiheessa omaan suurudentavoitteluunsa. Toisaalta useammankin pyörityksen jälkeen tältä levyltä löytyy yhä kerrassaan huikeasta osaamisesta kielivää soittoa ja soundimaailman detaljien kirjo saa välillä aivot ylikierroksille, mikä kyllä itselleni sopii. Eniten minua häiritsi levyllä aluksi kenties Mike Portnoyn raskaskätinen (joskin virtuoosinen) rummuntaonta, mutta siihenkin tottui. Trewavasin monipuolinen ja erinomaisesti kokonaisuutta kannatteleva bassotaiturointi on paikoin väkisin jäädä muun vyörytyksen alle, mutta sekin on todella tärkeässä osassa, minkä bändin muutkin jäsenet lukemani perusteella kernaasti allekirjoittavat. Kaleidoscope on muutamasta puutteestaan huolimatta ihan kelpo levy, ja saaneekin soittoaikaa vielä kohtuullisesti.
Kaleidoscopen erikoispainos sisältää myös covereita sisältävän bonuslevyn, jossa yhtye irrottelee paikoin hyvinkin tyylitajuisesti vanhojen klassikoiden kimpussa. Tarjolla on niin Yesiä, Procol Harumia kuin Moody Bluesiakin. Ja kenties hieman yllättäen myös uusversio Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Roadista, joka outoa kyllä, on sen verran hyvin toteutettu ja uskollinen alkuperäiselle, että epäilisin sokkokuuntelussa monen menevän lankaan arvellessa esittäjää.
Neoproge herättää jo sanana monen musiikinharrastajan mielessä varsin ristiriitaisia tunteita, taitaapa sanalla olla jopa vähän negatiivinen kaiku ainakin kaikkein ryppyotsaisimpien progefanaatikkojen tai sellaisina itseään pitävien keskuudessa, joilla on tapana etenkin nettifoorumeilla anonymiteetin suojissa syyttää lähes kaikkea tämän lajin musiikkia mm. hengettömän kornista ja sisäsiittoisesta Genesis -yhtyeen ynnä sen hengenheimolaisten häikäilemättömästä apinoinnista. Minulle tämän varsin paljon sisällään pitävän ja tiukkoja määritelmiä onnistuneesti kaihtavan genren musiikki edustajineen on varsin uusi tuttavuus, mutta ainakin tämä kiekko on ollut hyvinkin antoisaa kuunneltavaa. Englannissa jo vuonna 1978 perustettu Pendragon kuuluu lajin menestyneimpien bändien joukkoon. Etenkin puolalaiset ovat jostain syystä ihastuneet yhtyeeseen. The Masquerade Overture onkin erinomainen esimerkki melodisesta, paikoin hyvinkin mahtipontisesta ja samalla äärimmäisen kauniista vaihtelevasta, tunnelmoivasta ja huikeasta sävelkudosten häpeämättömästä ilotulituksesta, joka kietoo kuulijansa hetkeksi suojaan ympäröivän maailman pahuudelta ja päälle vyöryvän arjen ankeudelta. Olikohan tässä luonnehdissa nyt tarpeeksi överiksi vedettyä naiivia suitsutusta? Toivottavasti, sillä kyllähän tämä levy ansaitsee kyllä sen.
Laulaja Nick Barrettin väliin kohtalaisen härski brittiaksentti istuu kappaleisiin yllättävänkin hyvin, joskin pakko on sen verran kritisoida, että joskus menon yltyessä asteen verran rajummaksi kaverin pehmeä lauluääni sortuu kummalliseen laulutekniikan puutteesta kielivään hoilottamiseen, joka ei kuitenkaan missään nimessä pilaa koukuttavaa kokonaisuutta. Ensimmäisen kerran levyn kuultuani kaipasin kyllä soitantaan jopa lisää särmää, etenkin rumpuihin ja miksei samalla bassopuolellekin. Kosketinten ja kitaran tarjoilema taiten hoidettu tilulilu sekä mehukkaasti möyryävä tai vaihtoehtoisesti enkelikuoron lailla hymisevä syntikka pitävät kuitenkin näitä kulisseja komeasti pystyssä, vaikka mitään suurempia yllätyksiä ei olekaan vähänkään villimpään progehörhöilyyn hurahtaneille tarjolla. Joka tapauksessa tuotantopuolesta ei ole moitteen sanaa sanottavana. Ja ensimmäisen raidan pateettinen kuorolaulu toimii dramaattisena johdantona jatkoon erinomaisesti. Bonuksena on yksi liki vartin pituinen livekipale. Tällä levyllä onkin mielestäni tyhjäkäyntiä huomattavasti vähemmän kuin viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä, varsin osuvasti nimetyllä Not Of This World -albumilla. Kaipa joku kyynisempi tätä hengettömäksikin voi kutsua, mutta kuuntelijan mielialasta riippuen tässä saattaa olla tarvittava täsmälääkitys orastavaan syysmasennukseen.
Pendragon on uudemmilla levyillään muuttanut tyyliään huomattavasti, ja ainakin ennen kriittisemmin bändiin suhtautuneet ovat olleet enimmäkseen tähän suunnanmuutokseen tyytyväisiä. Itselläni tämä uudempi tuotanto odottaa yhtä kuunteluaan, mutta pelkästään tämä albumi ja sen jälkeen ilmestynyt em. albumi saivat kyllä laittamaan yhtyeen nimen mieleen.
Jo aikaa sitten julkaistu Törkytehdas on ehtinyt Suomessakin peräti 13. painokseensa, joten voitaneen hyvin sanoa, että tämä teos on löytänyt lukijakuntansa ihan kiitettävästi. Kesälomalla oli itsellänikin aikaa tämä vihdoin lukea pokkariversiona, vaikka kirjan luettuani en tullut hullua hurskaammaksi siitä, onko 1980-luvulla suursuosioon yltänyt Mötley Crüe musiikillisessa mielessä mielenkiintoinen bändi vai ei. Täytynee kai kuunnella jokunen levy saadakseen tästä tärkeästä kysymyksestä selvän. Yhtyeen myrskyisää taipaletta kuvaava kirjahan ei tätä tietenkään voi valaista, mutta muutenhan tästä yli 400-sivuisesta tuotoksesta kyllä selvisi yhtä sun toista. Jo kirjaa avaamattakin on jo heikommallakin hahmotuksella pääteltävissä mitä tuleman pitää. Takakannessa toitotetaan että kyseessä on 'kaikkien aikojen rockkirja' ja 'maailman pahamaineisimman bändin tunnustukset'. Sanoisin, että jo näillä lupauksilla rima nostetaan niin ylös, että hiukankin kriittisempi lukija saadaan äkkiä epäilevälle kannalle. Kirjaa lukiessa ajatukset eivät olleet pysyä koossa, tuntui kuin bändin jäsenten kertomana syntyi kummallinen ja sekava vyyhti, jota selvittääksen lukijan olisi itsekin pitänyt käydä reippaasti ylikierroksilla. Ja kenties olla perillä yhtyeen vaiheista edes pintapuolisesti. No, tiesinähän minä että yhtye on tehnyt coverin Beatlesin Helter Skelteristä, mutta siinäpä se tietouteni sitten olikin.
Kun neljä alun perinkin enemmän tai vähemmän moniongelmaista amerikkalaista nuorta kaveria nousee yhtyeineen yht'äkkiä maailmanmaineeseen sekoiltuaan elämässään jo tätä ennen perinpohjaisen lahjakkaasti niin eittämättähän siitä syntyy mitä herkullisinta materiaalia tällaiseen paljastuskirjaan. Gallonatolkulla viinaa, kilokaupalla huumeita, naisia, juhlimista, tappeluja, romutettuja autoja, romutettuja ihmissuhteita, syyttelyä puolin jos toisinkin, henkilökohtaisia tragedioita. Keskinäisiä kiistoja, päämäärätöntä haahuilua, laulajan erottaminen ja ottaminen takaisin ja lopulta jopa aitoon amerikkalaiseen tyyliin kyynel silmänurkassa vuodatettua taattua b-luokan keskusteluohjelmamateriaalia eli 'kasvamista ihmisenä ja itsensä löytämistä.' En oikeastaan ihmetellyt vähääkään, että Kiss-yhtyeen rautaa syövä ja kultakettinkiä paskantava Gene Simmons osti aikoinaan kirjan filmausoikeudet, vaikka uskallan epäillä ettei tästä kirjasta saa aikaiseksi sellaista elokuvaa, jota viitsisi kukaan katsoa. Sillä Mötley Crüen tapauksessa totuus, oli se sitten törkeyksillä väritettyä tai ei, voittaa kyllä tarun. Viihdearvoahan ja kovaa sellaista kirjalla kieltämättä on. Se on mehevästi kirjamuotoon puettu, kunniakkaasti Seiska-lehden journalistista tasoa edustava teos, joka viettelee lukijansa ja herättää luontaisen uteliaisuuden ja pakottaa lukemaan kirjan ahmimalla ja päivittelemään siinä ohessa jätkien sikailua.
Mutta se on myös paikoin tavattoman puuduttava ja jopa turruttava lukukokemus. Laulaja Vince Neilin nelivuotiaan tyttären toivoton taistelu syöpää vastaan on kuvattu niin seikkaperäisesti ja viiltävästi, etten voinut olla liikuttumatta näitä sivuja lukiessani. Vasta pari päivää myöhemmin, miettiessäni tämän pikaisen arvion kirjoittamista mieleeni kuitenkin hiipi terveen epäilyksen sisältävä ajatus, että oliko näin tavattoman tarkka selvitys ja tilinteko tarpeen. Senkin uhalla, että vaikutan tässä tekopyhältä, totean että tyttären muistoa olisi voinut kunnioittaa paremmin kuin tilittämällä siitä juuri tämän kirjan sivuilla. Etenkin kuin Neil retostelee muuten sikarikerhollaan, autoillaan, naisillaan ja viinanjuonnillaan. Kirja sisältää myös pienen annoksen takuuvarmaa ja aitoa jenkkiläistä huuhaata - kuinkas muuten. Nikki Sixxin huumehöyryinen pelleily 'saatanallisten voimien' kanssa sai kuulemma keittiössä veitset ja haarukat lentelemään itsestään ja aiheutti muitakin yliluonnollisia ilmiöitä. Täytyyhän sitä nyt uteliaita teinilukijoita vähän pelotella. Kaipa jossain nytkin joku nuori veivaa Mötiköiden vinyylilevyä taaksepäin yrittäen löytää viestejä tuonpuoleisesta. Itse rohkenen epäillä että Sixxillä eivät vain saatanallisen darran takia pysyneet aterimet kädessä...
Törkytehdas on kyllä sekavuudessaankin mielenkiintoinen kirja, ja musiikkikirjojen monenkirjavassa joukossa jopa ainutlaatuinen. Sen tulkitseminen ja tavaaminen turhan vakavasti olisi silti suuri virhe. Teos sisältää sinänsä oivaltavan, joskin pintapuolisen vertauskuvan musiikkibisneksestä artistit uumeniinsa nielevänä koneistona liukuhihnoineen ja rattaineen. Koneistoa pyörittää tietenkin raha (ja kenties artistien veri, hiki ja kyyneleet). Mutta tietyssä mielessä myös tämä kirja on tuon samaisen koneiston eräs oheistuote. Ja ilmeisen tuottoisa se on ollutkin. Kirjan paikoin reippaasti överiksi vedetty sensaatiohakuisuus vain korostuu, koskapa herrat ovat saaneet kertoa tarinansa itse. Nythän bändin jäsenet ovat yli viisikymppisiä ukkoja. Hakevatko he lukijoilta jonkinlaista synninpäästöä? Tuskinpa vain. Muuan kotimainen riiminikkari kirjoitti ammoin laulujen lunnaista ja kertoi keinuneensa jumalten keinussa. Mötley Crüen jäsenten kyyti tuossa samaisessa keinussa on ollut varmasti kova. Ja lunnaiden hinta vielä kovempi.
