keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kirja-arvio: James Segrest/Mark Hoffman - Moanin' At Midnight, Howlin' Wolfin elämä (2010)


Chester Burnett (1910-1976), jonka maailma oppi tuntemaan nimellä Howlin' Wolf oli sodanjälkeisen Chigago-bluesin suurimpia nimiä, mies jonka ainoa todellinen haastaja oli tämän valtakaudella oikeastaan Muddy Waters. Wolf oli liki parimetrinen, pelottavan näköinen äijänroikale, jonka haudantakainen, erittäin persoonallinen ja voimakas laulutyyli on edelleen bluesmusiikin tunnistettavimpia. Aivan kuten Wolf tämän kirjan mukaan ennusti, hänen musiikkinsa arvostus kasvaisi entisestään tämän kuoleman jälkeen.

Moanin' At Midnight on erittäin perusteellinen selvitys tämän alkuvoimaisen jättiläisen elämästä, joka oli täynnä henkilökohtaista tragediaa jos kohta menestyksen ja onnenkin hetkiä. Kirjan tekijäkaksikko on syventynyt aiheeseensa todella perinpohjaisesti, minkä huomaa jo lähdeluetteloa vilkaisemalla. Yli neljäsataasivuinen kirja olisikin kenties kaivannut jossain kohdin pientä tiivistämistä, sillä nyt vaikuttaa siltä, että jokikinen Wolfin elämän sivupolku ja kaikki tämän lyhytaikaisetkin soittokaverit käsitellään turhankin huolellisesti. Ongelmaksi tästä todella laajasta näkökulmasta muodostuu se, että Howlin' Wolfin persoonasta välittyy kirjan sivuilta varsin ristiriitainen kuva, josta lukijan on vaikea saada otetta. Toisaalta tämä kuvataan miehenä, joka tajusi jo varhain raha-asioista enemmän kuin suurin osa aikalaisistaan, kurinalaisena ja ankarasti harjoittelevana muusikkona, kovana kurinpitäjänä yhtyeessään - toisaalta hän oli taas kiivas, äkkipikainen ja ammatilliseen kateuteen taipuvainen. Vaikka Wolf oli äitinsä hylkäämä, ja tapauksen kovettama, ei tälle sittemmin tuottanut tunnontuskia hylätä oma Floyd-poikansa. Minulle oli uusi asia se, että nuorempana Wolf oli tappanut miehen sivaltamalla tältä pääkuoren auki, ja tästä teosta blueslegenda istui lyhyen ajan vankilassa. En myöskään tiennyt, että Wolf oli palvellut pari vuotta toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa, kunnes sai vapautuksen 'terveydellisistä syistä. Wolf puhui myöhemminkin 'sotaneuroosistaan', vaikkei koskaan käynyt lähelläkään rintamaa.

Kenties ilkeimmän luonnehdinnan Wolfista antaa kirjassa eräs Chess-levyfirman palkkalistoilla ollut, jonka mukaan tämä oli 'viittä vaille idiootti'. Tosiasiassa Wolf opetteli vielä vanhoilla päivillään lukemaan ja kirjoittamaan, ottaen samalla tunteja myös matematiikassa. Eikä unohtaa sovi myöskään kitaraopetusta, jota mies niin ikään sai vielä kauan sen jälkeen, kun oli jo tunnustettu bluestähti. Wolfin soittotaitoja ei yleisesti tunnusteta aina vieläkään, ja kirjassakin näitä osin vähätellään. Huuliharppua tämä kyllä osasi tarpeen tullen puhaltaa, jos nyt ei kitaristina huippuluokkaa ollutkaan. Mutta Wolf tajusi jo varhain, että hänen valttikorttinsa onkin nimenomaan järisyttävä lauluääni, joka yhdistettynä energiseen, liioittelevaan lavaesitykseen ei liiemmin kitaratemppuja tarvinnut. Ja jos tarvitsi, muita saattoi aina palkata tähän hommaan. Kitaristi Hubert Sumlinin nimeä ei tässä yhteydessä voikaan ohittaa...Kirjan loppupuolella on pari riipaisevaa kuvausta Wolfin elämän ehtoopuolelta. Miehen äiti ei koskaan hyväksynyt poikansa syntistä bluesuraa, ja pitikin tätä 'paholaisen musiikin esittäjänä'. Kun Wolf tarjosi köyhälle äidilleen taloudellista apua, tämä sylki seteleiden päälle ja käänsi tälle selkänsä. Murtunut, iäkäs bluesjätti itki pitkän aikaa autossa tapahtuman jälkeen. Ja kun Wolfin terveys alkoi reistailla pahasti, tämä sai väsyneenä ja sairaana kuunnella yleisön buuausta, vaikka silminnäkijän mukaan esiintyi huonosta kunnostaan huolimatta edelleen oman, rautaisen ammattietiikkansa mukaisesti, kaikkensa peliin laittaen.

Johnny Kniga -kustantamon julkaisema teos ansaitsee joka tapauksessa helposti paikkansa musiikinystävän kirjahyllyssä, vaikkei mielestäni nouse aivan samalle tasolle, kuin joitakin vuosia sitten saman kustantajan suomeksi julkaisema Muddy Waters -elämäkerta. Molempien käännöstyöstä on vastannut maamme eturivin bluesasiantuntijoihin kuuluva, radion bluesministerinäkin tunnettu Esa Kuloniemi, joka ansaitseekin työstään bluesfanin kiitoksen ja kumarruksen. Kuloniemen puhekielen suosiminen käännöksessä ärsytti itseäni aluksi niin tämän kuin aiemman Waters-teoksenkin kohdalla, mutta muutaman luvun jälkeen siihen ei enää kiinnittänyt huomiota,
tiedät sä? Toivoa silti sopii, että myös nuorempi sukupolvi löytäisi tämän kirjan, ettei se jäisi vain harvojen herkuksi. Sillä Howlin' Wolf jos kuka ansaitsee tulla kuulluksi edelleen.

2 kommenttia:

  1. Jees, hieno kirja. Oma arvio on jo blogin luonnoksissa, mutta taidanpa jäädyttää sen kun ehdit ensin.

    VastaaPoista
  2. Älä ihmeessä jäädytä, ei tämä omani mikään ihmeellinen ole, sain kirjan luettua vasta viime yönä ja tänä aamuna ennen töihin lähtöä pikaisesti tämän arviontapaisen sutaisin.

    VastaaPoista