tiistai 17. toukokuuta 2011

Walrus-76 testaa: Cambridge Audio Azur 840C CD-soitin


Tulin hiljattain hankkineeksi otsikon mukaisen CD-soittimen, josta seuraavassa lyhyt, subjektiivinen ja hyvin henkilökohtainen, puhtaasti ensivaikutelmiin perustuva arvio. Ensinnäkin voisi ehkä kysyä, onko yleensä mitään mieltä hankkia uutta, pelkästään CD-formaatille omistettua soitinta tilanteessa, jossa koko tallennemuoto alkaa olla (kuulemani mukaan) tiensä päässä, ja moninormisoittimet alkavat pikku hiljaa yleistyä? Eikö olisi ollut järkevämpää ostaa esimerkiksi sellainen toistin, jolla katsoo paitsi elokuvat kaikissa muodoissa, myös kuuntelee musiikkia? No, Marantzillahan tällainen uusi ihmevekotin olisi kyllä tarjolla, mutta niinpä on hintakin toistaiseksi turhan korkea. Ja siksi toiseksi, kun on itsellenikin kertynyt noita perinteisiä CD-levyjä parissakymmenessä vuodessa muutama nurkkiin pyörimään, niin mielestäni se oikeutti minut hieman kohentamaan äänentoistolaitteistoani.

Ihan helppo homma uuden soittimen hankinta ja etenkään ostopäätöksen teko ei kuitenkaan ollut. Minulla on vuosien varrella ollut ehkä seitsemän tai kahdeksan erilaista CD-pyöritintä, hintaluokaltaan kaikki ovat olleet luokassa 'alemman keskitason tuntumassa tai hieman alle', eli rahallisesti liikuttaisiin varmaan suurin piirtein jossain 300-600 euron välillä. Jossain vaiheessa pyöritin hölmöyttäni hetken levyjäni jopa DVD-soittimella, mutta se vääristi ja latisti ääntä aivan liikaa, joten tuo kokeilu loppui kyllä lyhyeen. Yllättäen ääneltään paras tähänastisista musiikkitoistimistani oli kuitenkin muutaman vuoden takainen Marantzin CD/SACD/DVD -soitin, joka kuitenkin harmittavasti hajosi vain parin vuoden käytön jälkeen. En ole vaivautunut kustannusten pelossa vieläkään korjauttamaan, vaikka tuosta hybriditoistimesta joutuikin pulittamaan aikanaan nelinumeroisen summan.

Cambridge Audio on englantilainen valmistaja, jonka laitteet tunnetaan maailmalla erinomaisesta hinta/laatu -suhteestaan. Azur 840C on jo tätä kirjoitettaessa jo vähän vanhempi malli, joka on ehtinyt olla markkinoilla jokusen vuoden. Toisaalta se on myös valmistajansa malliston lippulaiva, joka on kerännyt huiman määrän alan lehdistössä suitsuttavia arvioita, joten sen perusteella rohkenin itsekin ostopäätöksen tehdä, vaikka hinta tuntuikin äkkiseltään turhan korkealta. Siitäkin huolimatta, että ilmeisesti mallin iän takia pari satalappusta oli lähtöhinnasta saatu tiputettua. Ulkonäöltään laite on brittityyliin pelkistetty ja karu, mutta kuitenkin tietyllä tavalla myös vakuuttava. Harjattu metallinen etulevy on etenkin tummempana omaan makuuni riittävän tyylikäs, eikä laitteessa ulkonäön perusteella tunnu olevan mitään turhaa - räikeää sinistä led-valoa lukuun ottamatta. Selkeän näytön kirkkaus voi myös kenties joitain häiritä, mutta sen saa himmennettyä tai tarvittaessa kokonaan pois päältä. Painoa jytkylle on kertynyt kohtalaiset 8,5 kiloa, mikä jo itsessään kertoo, että mistään muovirimpulasta ei ole kyse. Myös kaukosäädin on käteen hyvin sopiva, ja sitäkin leimaa laadukkaan viimeistelyn tuntu.

Entäpä sitten se tärkein, eli miten musiikki toistuu? Ensivaikutelmat Azurista olivat pääsääntöisesti hyvinkin positiivisia, joskin myös osin hieman ristiriitaisia. Soittimen DA-muuntimet ja se maaginen
upsampling ovat lukemani perusteella huippuluokkaa, mutta bassotoistossa oli hieman toivomisen varaa, etenkin muutamalla vanhemmalla jazzlevyllä. Toisaalta soitin tuntuu lähes musiikilla kuin musiikilla äärimmäisen tarkalta ja analyyttiseltä, poimien pikkutarkasti äänitteeltä monesti ne pienimmätkin nyanssit, joten jäin ehkä hieman kaipaamaan vanhan soittimeni lämpöä ja tiettyä karheutta, etenkin juuri bassopuolella. Tosin unkarilainen Heed Audio -merkkinen kuulokevahvistimeni on myös pikemminkin neutraalin tarkka kuin 'musikaalinen', joten kuulokekombinaationi oli ensi tuntumalla hieman liiankin ärhäkkä. Mutta kun kiinnitin piuhat kiinalaiseen Xindakin putkivahvistimeen ja sain äänen ulos lattiakaiuttimistani, niin johan alkoi homma kulkea. Herbie Hancockin Thrust suorastaan pakotti lisäämään äänenvoimakkuutta, ja jo vain alkoivat ne kaivatut bassotaajuudetkin kuulua. Outoa kyllä, diskantti ei riipinyt korvia, vaikka tällä levyllä näin on joskus aiemmin tapahtunut. Vasta nyt käsitin, mitä kultakorvaiset ja vuolaasti adjektiiveja viljelevät hifijournalistit tarkoittavat, kun rumpujen pelti kilahtaa tai sihahtaa nautinnollisesti. Enpä ole aiemmin kotikuuntelussa kuullut mm. crash-symbaalien äänen toistuvan ja 'sammuvan' näin upeasti.

Ankaran pop-, rock-, jazz- ja bluestestailun jälkeen oli sitten aika laittaa Cambridge Audio vaikeamman haasteen eteen ja kokeilla viime aikoina vähemmän kuunteluaikaa saanutta klassista musiikkia. Sooloteoksissa ei toiston suhteen ongelmia ollut, Beethovenin kuuluisat pianosonaatit Vladimir Horowitzin käsittelyssä kuulostivat kotikuuntelussa paremmilta kuin koskaan aiemmin siinä missä Bachin soolosellosarjatkin, mutta kamari- ja sinfoniamusiikilla oli soittimella paikoin taipumusta tarjoilla jälleen alempia ääniä vähän niukemmin, jäin kaipaamaan etenkin jousiin hieman rehevyyttä ja lämpöä. Mutta kaipa tämä on vain osoitus CD-soittimen tietynlaisesta yleispätevyydestä ja neutraaliudesta, sillä sekin on kyllä sanottava, että millään kuuntelemallani näytteellä ei niitä kuuluisia kuunteluväsymystä aiheuttavia korostumia tahi räikeää äänellistä liioittelua esiintynyt. Testaillessani uutta vempelettä huomasin myös useasti uppoutuvani nautinnolliseen musiikin kuunteluun laitteen arvioimisen sijasta, ja tämähän se homman tarkoitus tietysti onkin. Laitteiston tehtävähän on mielestäni tuoda musiikki esiin, ei päinvastoin. Sitä kuuluisaa 'hevosmiesten tietotoimistoa' lähinnä oleva nykyajan konkreettinen vastine, eli kaikenlaisten hifihörhöjen (pois tämä kirjoittajasta!) keskustelufoorumit netissä väittävät, että tämä CD-soitin tarvitsisi sisäänajoa jopa kaksisataa tuntia, ennen kuin se alkaa kuulostaa hyvältä. Uskokoon mokomaan hölynpölyyn vapaasti ken tahtoo, raportoin kyllä tarvittaessa jos tällaisen äänellisen ihmeparantumisen tuon ajallisen rajapyykin ylitettyäni kuuntelun lomassa havaitsen. Niin tai näin, Cambridge Audion Azur 840C on kyllä suurimmalta osin hehkutuksensa ansainnut, ja sanoisin oman, vähäisenkin kuunteluni perusteella, että tämä härveli alkaa olla jo ainakin äänellisesti raskaamman sarjan high-end -tasoa lähellä, ja mikä parasta, ei silti vie välttämättä ostajaansa vararikkoon - olkoonkin että tämän kirjoittaja joutuu vähän aikaa elämään vedellä ja leivällä...

+ ulkonäkö ja viimeistely
+ tarkka, yksityiskohtainen ja monenlaisella musiikilla neutraali ja rasittamaton toisto
+ äänikuvasta löytyy hyvillä äänitteillä myös syvyyttä

- bassotoisto kaipaisi hieman tanakkuutta
- hinnasta voisi sivaltaa vielä pari satalappusta pois

3 kommenttia:

  1. Harkitsen edelleen Maranz SA-KI Pearl Lite vai Cambridge Audio Azur 840C? SACD? Oletko käyttänyt Cambridge muita äänilähteitä, esim ipod, tietokonetta? Onko mielestäsi mixer (ei vahvistinta) + genelec8040 + mjacustics subbari "liian" analyyttistä yhdessä Cambridgen kanssa? Kiitos artikkelistasi!

    VastaaPoista
  2. Olen jotakin Marantzin KI-sarjalaista tuttavan kotona kuullut, ja hyvä toistin oli kyseessä. Oma Cambridge Audioni on ollut ainoastaan kiinni joko putkivahvarissa tai kuulokevahvistimessa, joten en valitettavasti osaa vastata kysymykseesi. Mutta Cambridge Audio on kyllä takuulla hyvä peli monenlaiseen musiikkiin - ja tuskinpa menee valinta pieleen Marantzillakaan...

    Tuossa kirjoituksessani pidin kuulokesysteemiäni vähän ärtsynä Cambridge Audiolle - mutta taisi olla tottumiskysymys, ts. nyttemmin kuulostaa hyvältä useimmiten...

    VastaaPoista
  3. Tervehdys Walrus! Kiitos vastauksesta! T. Kide

    VastaaPoista