Levyarvio: Steve Earle & The Del McCoury Band - The Mountain (1999)

Bluegrass kuuluu niihin amerikkalaisen musiikin vähemmälle huomiolle jääneisiin uhanalaisiin lajeihin, jotka eivät näin yht'äkkiä ajatellen kenties täytä nykyajan vaatimuksia 'myyvästä', ajan hermolla olevasta niin sanotusta listakelpoisesta musiikista. Silloin harvoin kun bluegrassia ylipäänsä kuulee - ja tätä lajiahan ei ainakaan näillä tienoilla käsittääkseni juuri missään ihmeemmin soitella - on kuin kuulisi kaikuja menneestä maailmasta. Mitä bluegrass sitten on? No, ainakin jotain ihan muuta kuin takapajuista hampaattomien, sisäsiittoisten maalaisjunttien tanssimusiikkia. Näin tietää kertoa mm. vanha tietosanakirjani:

"bluegrass: 1930-luvun lopulla syntynyt countrymusiikin suuntaus. Bluegrassin kehityksen keskeinen muusikko on ollut Bill Monroe (s. 1911), jonka johtamasta Blue Grass Boys -yhtyeestä suuntaus sai nimensä. Bluegrassin musiikillinen perusta on perinteisessä Appalakkien valkoihoisen väestön vuoristolaismusiikissa. Bluegrass -yhtyeiden soittimistoon kuuluvat viulu, banjo, kitara, mandoliini ja basso."

Siinäpä se onkin olennaisin tästä musiikista kiteytettynä. Sen verran on pölyinen hakuteokseni kuitenkin vanhentunut, että bluegrassin isäksi kutsuttu ja ison veden tuolla puolen suorastaan palvottu Bill Monroe poistui keskuudestamme soittelemaan mandoliiniaan yläkertaan jo viitisentoista vuotta sitten, syyskuussa 1996. Lisäksi voisi mainita, että bluegrassin juuret ovat hyvin pitkälle sidoksissa Brittein saarten ja Irlannin musiikkitraditioon. Bill Monroe ei ehkä 'keksinyt' varsinaisesti tätä musiikkia, mutta sen tärkein lähettiläs hän elinaikanaan kyllä oli.

Jopa niin tärkeä, että jonkinlaisena 'vaihtoehtoisen countryn' pahana poikana aiemmin tunnetun Steve Earlen mukaan genren perinteitä kunnioittavan The Mountain -albumin syntymisen kannalta oli ratkaisevaa näiden kahden kohtaaminen Earlen keikalla, jonka aikana iäkäs Monroe saapasteli kutsumatta muina miehinä lavalle ja soitti muutaman kappaleen itseään nelisenkymmentä vuotta nuoremman Earlen kanssa. Se, että bluegrassin elävä legenda yleensä suvaitsi tulla kuuntelemaan nuorempaa kollegaa teki Earleen lähtemättömän vaikutuksen ja antoi kuulemma kipinän The Mountain -levylle. 1990-lukuhan ja etenkin sen alkupuoli oli muutoin Earlen elämässä vaikeuksia täynnä, viinaa ja huumeita piisasi ja sitten jossain vaiheessa tuli heiluttua vielä aseenkin kanssa, sillä seurauksella, että häkki heilahti. Kiven sisässä Earle kuitenkin raitistui, ja on tiettävästi sittemmin pysynyt kaidalla tiellä. Earlehan tunnetaan todella kovasta työmoraalistaan, ukko heittää joka vuosi yli parisataa keikkaa, tehden tasaisin väliajoin levyllisen musiikkia ja kirjoittaa vielä kappaleensa itse. Siinä samalla hän vielä ehtii politikoida sekä kartuttaa noin parinsadan kitaran kokoelmaansa. Ja tässä hiljan näytelmäkirjailijanakin kunnostautunut mies julkaisi kirjan, jonka Hank Williamsin tuotannosta lainatun nimen voisi vapaasti 'juicennoksella' kääntää vaikkapa 'Ei elämästä selviä hengissä.'

Viime vuosituhannen loppumetreillä julkaistun, hyvän kokonaisuuden muodostavan The Mountain -levyn kansiteksteissä levyn kaikki kappaleet sanoittanut Earle vaatimattomasti sanoo, että hänen tavoitteensa oli tämän levyn lauluilla ja etenkin teksteillä saavuttaa kuolemattomuus. Aika näyttää, onko levyn sinänsä tasaisesta ja laadukkaasta materiaalista klassikoiksi edes bluegrassin pienissä kehyksissä, mutta näin suomalaisestakin näkövinkkelistä tarkasteltuna on albumi kyllä poikkeuksellisen onnistunut lajissaan, ja myös äänitykseltään huippuluokkaa. Akustisen bluegrassin viehätyshän piilee paljolti siinä, kuinka taitavia muusikot hommassaan ovat, ja tätä ajatellen The Del McCoury Band kyllä saa puhtaat paperit. Soinnutukseltaanhan tämä on pohjimmiltaan varsin simppeliä musiikkia, mutta kun tempoa on riittävästi niin mikäs näitä taidokkaita velhoja on kuunnellessa, tosin yhden kiekollisen kerta-annoksella pärjää varsin pitkään... Levy on omistettu edesmenneelle kontrabasisti Roy Huskey Juniorille, joka lienee soittanut likipitäen kaikkien USA:n countrytähtien (myös Earlen) kanssa. Ja koskapa silpputieto ei koskaan ole pahasta, mainittakoon että kyseisen Huskeyn isäpappa Roy Sr. oli niinikään countrymuusikko, joka soitti kontrabassoaan lukemattomilla klassisilla levytyksillä, mm. The Nitty Gritty Dirt Bandin monumentaalisella Will The Circle Be Unbroken -tuplalevyllä, jonka merkitystä 'perinteisen countryn' viestikapulana nuoremmalle sukupolvelle ei voi kiistää. Mutta eipä ole ollenkaan hullumpi tämä The Mountain -albumikaan, jota uskallankin suositella, jos levyhyllystä uupuu bluegrassia tyylisuuntana edustava levy.

Kuukauden klassikkolevy: Fairport Convention - Liege & Lief (1969)

Kuten Tarkkailija K. totesi osuvasti äskettäin blogikirjoituksessaan Kun kakkonen on ykkönen, ei Led Zeppelinin Tolkien-sävytteinen kappale The Battle Of Evermore olisi paljon mitään ilman erään Sandy Dennyn taustalaulua, vai pitäisikö sanoa ääntä. Zeppelinin lisäksi myöskin Jethro Tull oli sellaisen yhtyeen maineessa, ettei vierailijoita 1970-luvulla yhtyeen äänityksissä nähty, mutta kyllä vain, samainen lahjakas Dennyhän se sulatti Ian Andersoninkin sydämen, ja Denny pääsikin yhtyeen kanssa levyttämään. Mutta näitä visiittejä paremmin Denny muistettaneen Fairport Conventionin varhaisena solistina. Fairport Convention on yhtyeenä jäänyt käsittääkseni täällä pohjolan perukoilla ani harvojen noteeraamaksi, eikä se totisesti ole nauttinut edes sellaista suosiota kun esimerkiksi jo mainittu Jethro Tull, mutta hyvä ja omintakeinen yhtyehän tässä on kyseessä, ja taatusti eräs ns. englantilaisen folkrockin tai sähköisen folkin tai jopa prog-folkin tärkeimmistä pioneereista, ellei peräti tärkein. Kutsutaanpa genreä sitten miksi hyvänsä. Taustaltaan keskiluokkaisista opiskelijanuorista koostunut Fairport Convention aloitti uransa jo 1960-luvun puolella, mutta keskittyi aluksi ammentamaan musiikkivaikutteita enimmäkseen amerikkalaisesta traditiosta Dylanin ja Joni Mitchellin hengessä, ja olikin todella lähellä, ettei yhtye hajonnut traagiseen auto-onnettomuuteen, jossa saivat surmansa yhtyeen rumpali Martin Lamble sekä kitaristi Richard Thompsonin tyttöystävä Jeannie Taylor.

Fairport Convention päätti kuitenkin jatkaa, joskin toipumisprosessi otti luonnollisesti aikansa. Elokuun klassikkolevyksi valitsemani Liege & Lief -albumin valmistumisen kannalta olikin olennaisessa osassa maalaistalo, jonka tuottaja Joe Boyd vuokrasi yhtyeelle Winchesterin läheltä Hampshiresta. Täällä yhtye sai harjoitella ja parannella haavojaan rauhassa, ja välitön sekä rento ynnä maaseudun rauhaa huokuva ilmapiiri sai porukan uusine jäsenineen nivoutumaan yhteen ja samalla musiikillinen ilmaisu alkoi pikku hiljaa löytää uusia, jännittäviä uomia. Pelkästä luovasta ilmapiiristä ei kaiketi ollut kyse, sillä bändi päätti jokseenkin tietoisesti vaihtaa suuntaansa amerikkalaisemmasta musiikista englantilaiseen, ja olihan sikäläisessä kansanlauluperinteessä materiaalia enemmän kuin kylliksi. Levyn uusintapainoksen kansiteksteissä tuottaja Joe Boyd toteaa, että Fairport Convention oli noihin aikoihin täysin hullaantunut The Bandin tunnettuun Music From The Big Pink -albumiin, ja soittivatkin sen melkein puhki. Samalla he kuitenkin myös ymmärsivät, etteivät heidän rahkeensa britteinä tulisi riittämään samantyyliseen musiikkiin, kulttuurierot olivat yksinkertaisesti liian suuria. Tämä oli alkusysäyksenä poikkeuksellisen onnistuneelle Liege & Lief -levylle, joka vuosien saatossa on vakiinnuttanut asemansa tietynlaisena klassikkona. Fairport Conventionin ainoa televisioesiintyminenhän tapahtui tämän levyn jälkeen Top Of The Pops -ohjelmassa, jossa kuultiin hieman yllättäen ohjelman nimeä ja tarkoitusta ajatellen ranskankielinen Dylan-parodia Si Tu Dois Partir.

On sinänsä mielenkiintoista, kuinka vähillä aineksilla Fairport Convention tällä albumilla saa aikaan äärimmäisen runsaan ja näinkin upeasti toimivan kokonaisuuden. Uskoisin myös, ettei levytysbudjetti ole järin suuri ollut... Kuulasäänisen taiturin Sandy Dennyn lisäksi mukana ovat ainoastaan basisti Ashley Hutchings (kts. aiempi levyarvio The Albion Country Bandista), uusi rumpali Dave Mattacks, kitaristit Simon Nicol ja Richard Thompson sekä Dave Swarbrick, joka viuluineen oikeastaan oli vastuussa siitä, että levyltä kuuluvat myös hyvin selvästi ne perinteisempään kansanmusiikkiin viittaavat elementit. Hutchingsin mukaan eri tahtilajien käyttö osoittautui varsin hankalaksi levynteon aikana, mutta ongelmista selvittiin. Jo ensimmäisen kappaleen, yhtyeen oman sävellyksen Come All Ye aikana kuulijan tempaa mukaansa reipas poljento, ja kun levy kerran otteeseensa saa, ei se helpolla päästä irti. Vanhoista kansansävelmistä kuten Matty Groves tai Reynardine Fairport Convention loihtii omat, perinteitä kunnioittavat mutta samalla hienovaraisesti uudelta kuulostavat, kevyesti sähköistetyt versiot, ja etenkin Matty Grovesin päätteeksi yhtye intoutuu jopa irrottelemaan soitossaan. Se on kuitenkin sanottava, että Liege & Lief ei olisi likimainkaan näin hyvä levy ilman Sandy Dennyn hienoa laulua. On surullista, että tämä hienoääninen artisti menehtyi päihdeongelmaisena vuonna 1978. Denny ei elinaikanaan saanut haluamaansa menestystä, vaikka oli ainakin kotimaansa muusikkopiireissä arvostettu.

Fairport Convention on jatkanut toimintaansa meidän päiviimme saakka, ja kokoonpano on matkan varrella vaihtunut lukuisia kertoja - onpa yhtye kaiketi esiintynyt Suomessakin jonkun kerran. Ja vaikka levyjäkin on julkaistu useita, oli yhtyeen alkutaival ehdottomasti sen musiikillisesti parasta aikaa. Uudelleenjulkaisujen määräkin on varsin kattava. Liege & Liefin jälkeen sekä Denny että Ashley Hutchings jättivät yhtyeen, mutta ilman heidänkin mukanaoloaan Fairport Convention pystyi vielä tekemään yhden loistavan albumin, Full Housen, joka itse asiassa ei yllättäen kalpene lainkaan laadullisesti edeltäjälleen. Liege & Lief oli kuitenkin se levy, joka toi pirteällä lähestymistavallaa englantilaisen kansanmusiikin kotimaassaan rocksukupolven tietoisuuteen, ja rohkeneepa Joe Boyd väittää että sen vaikutus tässä asiassa oli peräti maailmanlaajuinen.

Levyarvio: Levon Helm - Electric Dirt (2009)

Levon Helmin (s.1940) sooloura ei The Bandin hajoamisen jälkeen ole kovin ihmeellinen ollut, vaikka rumpujensa takana ahkeroinut mies on ollut mukana vierailevana tähtenä useilla levyillä. Ja hääräillyt vuosien varrella myös ansiokkaasti tuotantopuolella. Omat levyt eivät vain ole olleet sen tasoisia, että niitä olisi ainakaan rapakon täällä puolella kummemmin noteerattu. Vasta neljä vuotta sitten alkoi tapahtua, kun mies julkaisi perinnetietoisen roots-henkisen ja kriitikoilta pääosin suitsutusta keränneen Dirt Farmer -albuminsa. Ja kun vanha kone lähti yskien käyntiin, sai levy pari vuotta myöhemmin jatkoa, tämän kohtalaisen onnistuneen Electric Dirt -kiekon muodossa. Voi tietenkin kysyä, onko Helmillä edes ollut aiemmin suuremmin kiinnostusta soolouransa lämmittelyyn - onhan äijä ilmeisesti nähnyt ja kokenut pitkän ja vaiherikkaan uransa varrella kaiken mahdollisen. Mutta niinpä voi myös todeta, että tuskin Helm vanhoilla päivillään enää musiikkia ainakaan pelkästään rahan vuoksi tekee. Ilmeisesti Arkansasin vanha kettu onkin ollut fiksuin Robbie Robertsonin lisäksi neljästä muusta The Bandin jäsenestä tai näiden perikunnista - hän on ainoana kieltäytynyt myymästä osuuttaan The Bandin oikeuksiin Robertsonille, ja saa siten yhä siivunsa yhtyeen rojalteista. Onpahan ukko yrittänyt jopa näyttelemistä, itselleni ei tosin tule mieleen kuin sivuosa Mark Wahlbergin tähdittämässä Shooter -elokuvassa.

Electric Dirt -levyn avaa Jerry Garcian ja Robert Hunterin käsialaa oleva Tennessee Jed, joka ainakin omiin korviini muistuttaa enemmän kuin etäisesti The Bandin kulta-ajasta. Sattumaahan tämä ei tietenkään ole, sillä olihan Helm lauluäänineen ja rumpuineen yhtyeessä varsin tunnistettava osatekijä. Helmin ääni on vuosien vieriessä ja lisämailien kertyessä mittariin muuttunut asteen verran hatarammaksi, mutta kyllä siinä vielä oma tunnistettava särmänsä on. Mieheltähän leikattiin joku aika sitten kurkkusyöpä, tätä ajatellen laulanta kuulostaa jopa yllättävän hyvältä. Eri asia onkin sitten, pitääkö miehen persoonallisesta äänestä ylipäätään - se kun saattaa nostaa mieleen ruosteisissa saranoissaan narisevan säänpieksämän ladonoven. Itselläni Helmin laulutyyliin tottuminen otti aikansa, mutta kylläpä tätä jo nykyään varsin mukavasti kuulostelee. Jos avauskappaleesssa tallataan ainakin osittain The Bandin jalanjälkiä, on jatko sitten selvästi rehevää, joskin myös pelkistettyä juurimusiikkia. Toisessa kappaleessa Move Along Train otetaan harppaus gospelin suuntaan - ja jatkossa mennään eteenpäin countryn,bluesin ja jopa vähän soulinkin siivittämänä. Tuotteliaaksi lauluntekijäksi Helmistä ei näköjään ole: levyn kolmas raita, kaihoisa Growin' Trade on nimittäin ainoa, jonka tekijäksi hänet mainitaan, yhdessä kitaristi Larry Campbellin kanssa. Campbell on muutenkin levyllä isossa roolissa soittaen paitsi kitaroita, myös mandoliinia ja viulua. Tärkeässä osassa ovat myös taustalaulajat, Teresa Williams sekä Helmin tytär Amy.

Pitkän tien kulkenut Levon Helm kunnioittaa selvästi kotimaansa rikasta musiikkiperintöä, tälle albumille on päätynyt myös kaksi McKinley Morganfieldin kappaletta. Tämä herrahan tunnetaan paremmin Muddy Watersin nimellä. Esimerkiksi Stuff You Gotta Watch on ihan mukiinmenevä, joskin ehkä hivenen hiomaton tulkinta, jossa hauskana lisänä on mukana myös haitari. Golden Bird -kappaleessa ollaankin jo puolestaan selvästi amerikkalaisen kansanmusiikin alkulähteillä. Loppua kohden meininki levyllä valitettavasti yllättäen hieman väsähtää vaikka soitto kovenee, ehkäpä "Mr. New Orleansina" tunnetun Allen Toussaintin puhallinsovitukset ovat paikoin liikaa. Mutta tästäkin huolimatta Electric Dirt on kyllä tutustumisen arvoinen kiekko mikäli perinnetietoinen rootsryminä kuulijaan putoaa, sen musiikki vie paikoin kuulijan ajatukset albumin kansikuvan kaltaiseen maisemaan; vanha mies soittaa kitaraa pienen maalaistalon kuistilla, peltoja on silmänkantamattomiin, pihalla traktori, sähkölinja katoaa horisonttiin, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja nuotit sinkoavat kitarasta ilmoille täydentäen idyllin. Äänenlaadullisesti Electric Dirt on ihan hyvää perustasoa, joskin hivenen kuivahko. Ainakin tilantuntua tai 'ilmaa' instumenttien ympärillä voisi olla enemmänkin. Levyä kuunnellessa tuntuu myös, että esimerkiksi rumpusoundien osalta Helm on tavoitellut The Bandin aikaista 'puista' ääntä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta hedelmätöntähän tätä on verrata Helmin aiempiin tekemisiin, hieno levy vanhalta veteraanimuusikolta joka tapauksessa...

Levyarvio: Juice Leskinen & Coitus Int. (1973)

"On levyt puhki soineet ja seuraa asiaa/kun jukeboksin raunioista nousee Jimi Hendrix ja kysyy pistorasiaa"


Saatan kirjoittaa ehkä suuria sanoja kun totean, että Suomirockia ja sen evoluutiota yleisesti ajatellen Juice Leskiselle oli 1970-luvun alkua ajatellen olemassa tietty sosiaalinen tilaus. Rautalangalla solmituista lapsenkengistään beatlesbootsien kautta hippisandaaleihin kasvanut kotimainen rokki oli kyllä alkanut vähitellen saada uusia, eri suuntiin rönsyileviä ja kokeilevia ilmenemismuotoja, mutta kaipasi täysin uudenlaista sanansaattajaa, alkuperäistä lähestymistapaa ja sellaista lauluntekijää, joka kykenisi ymmärtämään täydellisesti rakennemuutoksen kourissa elävien kansalaidensa sielunmaisemaa, ja voisi rikkaalla äidinkielellämme tehdä kuulijakuntaa koskettavaa musiikkia. Hectorit, Kirkat, Willbergit ja Kälviän tiellä keikkaileva Dannyn lentävä sirkus käärmenäyttelyineen kyllä haistelivat ajan musiikki-ilmiöitä ja käännöstekstejä laulettiin ahkerasti, mutta monista teksteistä puuttui silti konkreettinen kosketuspinta suomalaisuuteen ja siten tietty tuoreus. Juha Vainio oli jo tuolloin maamme parhaita ja tuotteliaimpia sanoittajia, mutta nuorempaa polvea tämäkään ei musiikillaan tavoittanut. Rauli 'Badding' Somerjokeakaan fiiloineen ja höylineen ei toki sovi tässä yhteydessä unohtaa, mutta on samalla muistettava että hän ei tehnyt tekstejään itse. Jälkiviisaana onkin helppo kenties korostaa Leskisen merkitystä hieman liikaa, mutta kyllä mies jätti kotimaiseen musiikkiin sellaiset jäljet, että seuraajilla ei ole eksymisen vaaraa ollut.

Juice Leskinen & Coitus Int. on yhä, liki neljäkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen mielenkiintoinen albumi, joskin myös vähän epätasainen ja monin paikoin kotikutoisuus kuuluu läpi, ehkä tätä voisi nykytiedolla luonnehtia sanoilla 'ei taidolla vaan innolla', mutta jo albumin rempseästi rymistelevä avausraita Heinolassa jyrää nokkeline sanoituksineen antaa vahvaa osviittaa siitä, että Suomirock sanan varsinaisessa merkityksessä oli tullut tänne Euroopan reunalla värjöttävään periferiaan jäädäkseen. Muuan Arkadianmäen puuhamaassa kansamme hyvinvoinnista toista kauttaan huolehtiva Känkkäränkkä ei totisesti kuulu allekirjoittaneen suosikkeihin, mutta tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että parivaljakko Mikko Alatalo- Harri Rinne toi alun perin Los Coitus Interruptos -nimiseen yhtyeeseen roimasti musiikillista osaamista ja syvyyttä, niin laulu- kun soittopuolellakin. Leskisen kynä oli terävä alusta alkaen, neljäntenä kuultava Jeesus pelastaa -kappale esimerkiksi ei taatusti soinut 'Sunnuntain toivotuissa' ja täten todennäköisesti säästyi jokunen mummo saamasta slaagia.

Se mikä tästä albumista tekee osaltaan huomionarvoisen on sen sisältämä huumori. Se ei ole vain teennäistä sanoilla leikkimistä, siitä puuttuu esimerkiksi M.A. Nummisen sinänsä värikylläistä tuotantoa leimaava abstrakti ja viileän älyllinen, joskus ironisuudessaan äärimmäinen lähestymistapa. Mutta niinpä sille on myös vierasta vaikkapa sellaisen myöhemmän lyhytaikaisen joskin jostain syystä maassamme käsittämättömään suosioon nousseen onttoon parodiaan nojautuneen Hullujussi -yhtyeen totaalinen typeryys. Tokihan sananiekka Juice osasi viljellä tietynlaista nonsensea jo varhain, singlekokoelmalta vuosilta 1974-76 löytyy kolme samaan simppeliin rokkiaihioon tehtyä tätä tyyliä hyvin lähellä olevaa biisiä; Napoleonin Mopo, Einarin polkupyörä sekä Tarzanin kalsarit jotka jo nimillään viestittävät, ettei nyt olla ihan vakavissaan liikkeellä, mutta huumori ei silti ollut Juicelle pääasia vaan nähdäkseni vain tehokeino, yksi luonteva ilmaisun väline. Ja on huomattava, että lauluntekijänä Leskinen kehittyi tulevina vuosina melkoisesti. Jo tämän kiekon seuraaja, vielä Coitus Int -kokoonpanolla levytetty Per'vers runoilija on todellinen täysosuma, sisältäen mm. kotimaiseksi klassikoksi muodostuneen Juicen 'kotiseutulaulun' Juankoski Here I Come. Tähän lopuksi voisinkin kysyä lukijoiltani tähän nimenomaiseen kappaleeseen liittyen pienen triviakysymyksen, eli mikä onkaan kyseisessä kappaleessa esiintyvä tam-tam ja mihin sillä viitataan?

Levyarvio: Jukka Tolonen - The Hook/Hysterica (1974)

Hiljattain tehokuuntelua saanut Pekka Strengin levy innoitti minut penkomaan jälleen levyhyllyäni siinä toivossa, että löytäisin mahdollisesti viime vuosituhannen loppuvuosina CD-muodossa hankkimani ja sittemmin hyllyssäni sinne tänne hajaantuneet Jukka Tolosen levyt. Tämä nyt arvioitavana oleva levy sisältää yhdellä CD:llä miehen kolmannen ja neljännen sooloalbumin, ja päätyi arvioitavaksi juuri nyt lähinnä siitä syystä, että se on selkeästi vähiten kuunteluaikaa saanut omista Tolosistani, joita lienee kaikkiaan seitsemisen kappaletta. Tosin eivätpä muutkaan tämän kotimaisen kitaralegendan albumeista ole viimeisen kymmenen vuoden aikana itselläni juuri soittoaikaa saaneet, joten ehkäpä siksikin oli syytä laittaa vain levy kiltisti pyörittimen uumeniin, ja kuunnella josko toimii kuten nuorempana. Ensiksi levy piti kuitenkin kuitenkin löytää, ja löytyihän se lopulta pitkällisen kyttäämisen jälkeen, jostain kumman syystä klassisen musiikin seasta, Prokofjevin pianokonserttojen ja Vivaldin Stabat Materin välistä.

Vuonna 1952 syntynyt ja muusikonuransa jo 14-vuotiaana aloittanut Jukka Tolonen oli 1970-luvulla kiistatta maamme suurin kitaravirtuoosi. Tasavallan Presidentin riveistä jopa kansainväliseen kuuluisuuteen noussut lahjakas soittaja olikin tällä vuosikymmenellä todella kovassa vedossa, ja mielenkiintoisia levyjä syntyi tasaiseen tahtiin. Jo ensimmäinen sooloalbumi, ytimekkäästi nimetty Tolonen! vuodelta 1971 sisälsi kovaa materiaalia, sitä seurannut Summer Games oli taasen edeltäjäänsä rauhallisempi ja kolmantena ilmestyi vuonna 1974 sitten Måns Groundstroemin tuottama The Hook, joka osoittautuikin huomattavasti paremmaksi levyksi kun muistin. The Hook -albumin äänenlaatu on myös tuon ajan kotimaista tuotantoa ajatellen poikkeuksellisen hyvällä tasolla - syy tähän selvisi kansitekstejä lunttaamalla: se ei näet olekaan kotimaassa äänitetty, vaan Ruotsissa, Abbankin käyttämän Marcus Music Ab:n studioilla Tukholmassa. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Love Records vuokrasi ulkomailta studioaikaa. Sittemminhän tässä samaisessa pajassa taottiin kasaan myös Hurriganesin kestoklassikko Roadrunner.

Ainoastaan neljä kappaletta sisältävän levyn avaa liki kolmetoistaminuuttinen Aurora Borealis, joka alkaa komean jylhästi, mutta mukana on myös keveämpiä, jopa hivenen leikkisiä elementtejä. Jotka ovat muuten läsnä levyllä yleisemminkin. Kitaroinnin lisäksi Tolonen vastaa levyn piano-osuuksista ja vaikka mies nimen omaan kitarataiturina tunnetaan, on annettava tunnustusta myös herran sävellystaidoille. Mutta Tolonen ei kuitenkaan vie muulta yhtyeeltä kunniaa paistattelemalla yksin parrasvaloissa, kokonaisuutta ajatellen kitarasoolot tuntuvat olevan tällä kiekolla jopa hieman toisarvoisia. Yhtyeessähän soitti liuta tuttuja ukkoja ja kovan luokan ammattilaisia: Esa Kotilainen, Esko Rosnell, Seppo 'Paroni' Paakkunainen, Heikki Virtanen ja Pekka Pöyry. Toisessa, tilaustyönä tehdyssä kappaleessa nimeltä Starfish mennään piirun verran jazzahtavampaan suuntaan ja bändiin liittyy vielä muutama länsinaapurin jazzmies, itselleni näistä ainoastaan tenorifonisti Jan Klingin nimi oli edes etäisesti tuttu. Kolmas kappale The Sea on tämän levyn tunnelmapala, mutta päätösraita ja nimikappale, tarttuva The Hook on kyllä ehdottomasti lievästä hämäryydestään huolimatta albumin kohokohta. Tolosen wah-wah -pedaalin taidokas käyttö saa aikaan hataran mielleyhtymän Turhapuroleffojen soundtrackeista ripauksella Thelonious Monkia ja loppua kohden meno yltyy jo sellaiseksi, että ollaan jo lähellä free-jazzin mystisiä rajaseutuja.

Jos The Hook on levynä hyvä ja tänäkin päivänä kuuntelukelpoinen kokonaisuus, ihan samaa ei voi sanoa sen seuraajasta, Otto Donnerin tuottamasta ja niin ikään Tukholmassa äänitetystä Hystericasta. Samana vuonna julkaistu Hysterica ei ole tosin missään nimessä huono, mutta siitä vain kuulee, että kenties yritystä on ollut tällä kertaa vähän liikaa. Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta Jimi ja Django ovat selvästi Tolosen kunnianosoituksia kahdelle kitarajumalalle, lätyn avaava Jimi ei tosin saa ilmaa siipiensä alle kuin vasta loppupuolella ja Django on kyllä menevää ja tyylikästä soitantaa sisältävä jazzmausteinen kappale, mutta Django Reinhardtista se ei muistuta kuin nimellään. Hilpeä Tiger on levyn parhaita ja mieleenpainuvimpia repäisyjä, jonka aikana Tolonen innostuu heittämään kehiin jopa itämaista asteikkoa. Mutta aivan kappaleen loppuun ilmeisesti huumorimielessä ängetty pätkä Kuningaskobra -kappaletta kuulostaa omiin korviini kyllä poikkeuksellisen kornilta tyylirikolta. Ja jossain vaiheessa levyä Esa Kotilainen tarjoilee myös moog-syntikkansa ujellusta enemmän kuin kenties on tarpeen. Kaikesta huolimatta Hysterica sisältää silti hyvää ja nautittavaa progahtavaa menoa ja paikoin korvia hivelevää kitarointia, mutta selvästi viihtellisemmällä asenteella, kuin Tolosen aiemmat levytykset. Ja yhdessä nämä kaksi albumia tarjoavat kontrasteineenkin kuulijalleen joka tapauksessa tukevan satsin kotimaisen musiikin tärkeää historiaa.

Levyarvio: Pekka Streng & Tasavallan Presidentti - Magneettimiehen kuolema (1970)

Jos muistini ei nyt petä minua, kuulin Pekka Strengistä ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun puolivälin kieppeillä. Kesti kuitenkin tuollaiset viisi- tai kuusitoista vuotta, ennen kuin sain lopulta kuunneltua tänä kesänä tämän nyt arvioitavana olevan tiettyä kulttimainetta nauttivan levyn, joten liiasta kiireen pitämisestä ei allekirjoittanutta totisesti voine syyttää. Strengiltä julkaistiin tämän elinaikana ainoastaan kaksi albumia, tämä esikoinen ja sitä seurannut Kesämaa sekä vuosia myöhemmin postuumisti miehen enemmän tai vähemmän keskenjääneistä demoista kasattu Unen maa. Pekka Strengin maine suomalaisen musiikin tärkeänä uranuurtajana on vain kasvanut vuosien saatossa, ja tämän tarina on saanut musiikin lisäksi ylimääräistä hehkua vielä siitä, että taiteilijana omaperäinen Streng vältteli kaikenlaista julkisuutta jääden siten arvoitukselliseksi hahmoksi niin aikalaisilleen kuin jälkipolvillekin. Lisäksi vakava, lopulta miehen kohtaloksi koitunut syöpäsairaus oli taustalla koko tämän lyhyen uran ajan - ja luonnollisesti se jätti omat jälkensä myös Strengin pohdiskelevaan tuotantoon. Strengin arvoitusta on sittemmin yritetty analysoida puhki useaan otteeseen, mutta olennaisinta lienee silti tämän musiikki. Magneettimiehen kuolema -albumin CD- uudelleenjulkaisun kansiteksteissä Suonna Kononen toteaa seuraavasti: "Se että käytännössä tuntematon , Myrskylästä Helsinkiin muuttanut nuori taiteilija pääsi studioon levyttämään maan ykköskokoonpanon Tasavallan Presidentin kanssa, tuntuu kuitenkin edelleen hurjalta saavutukselta."

Olihan se taatusti hurja saavutus, mutta toisaalta Strengillä oli jo jonkinlaista nimeä taidepiireissä, lähinnä näyttämötaiteen osalta, ja lisäksi on huomioitava se, että eipä Pressakaan vielä kauaa ollut kuvioissa heilunut, joskin yhtye kyllä raivasi humppakansan umpihankeen ladun, jolla onneksi riittää seuraajia tänäkin päivänä. Ylipäänsä YYA-hengen läpivalaisema Suomi sai noihin aikoihin ylpeillä mm. sillä, että vain muutamia vuosia aiemmin oli levytetty sellainenkin kuolematon rautalankaklassikko kuin Juoksuhauta-twist. Lisäksi Magneettimiehen kuoleman -julkaissut Love Records oli ehdottomasti kotimaisen kokeilunhaluisen ja uuden musiikin suhteen ennakkoluuloton ja antoi monelle artistille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin, vaikka myyntiluvuissa olikin usein toivomisen varaa. Pekka Strengillähän oli musiikkitaustaa jo ennen tämän levyn tekoakin, mies oli tiettävästi soittanut bändissä, joka oli nimeltään Mursun lämmin henkäys, omaa pseudonyymiäni ajatellen kieltämättä hupaisa nimi. Kerrotaan, että sen verran kunnianhimoinen Streng oli taiteessaan, että vetosi jopa vakavaan sairauteensa päästäkseen levyttämään, mutta minusta on soveliaampaa ajatella, että lahjakas ja persoonallinen artisti olisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin huomattu.

Magneettimiehen kuolema ei joidenkin mukaan ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin seuraajansa Kesämaa, mutta tässäkin täytyy nykykuulijan yrittää unohtaa ennakkoluulot ja ajatella levyä myös oman aikansa tuotteena. Albumin tunnetuin kappalehan on kaiketi sen päätösraita Sisältäni portin löysin, huimaavan kaunis ja ajatuksia herättävä pieni lyyrinen mestariteos, joka kulkee vakuuttavasti Strengin hauraan laulun ja kitaraguru Jukka Tolosen tyylikkään soiton varassa. Kappaleesta ovat oman tulkintansa tehneet monet muutkin, onnistunein lienee Vesku Loirin tuoreehko cover. Paljon ei laadullisesti jälkeen jää myöskään olemassaolomme merkityksiä niin pinnalta kuin syvyyksistäkin luotaava, yli seitsemänminuuttinen Takaisin virtaan, joka saa sanomallaan kuulijansa aivot helposti ylikierroksille. Pienimuotoinen ja niin ikään herkkyydeltään omassa sarjassa oleva, Eeva-Liisa Mannerin runokäännöksestä sorvattu Laulu hyönteisestä, joka nukahti ruusun vuoteeseen saa lisämerkityksiä, kun muistaa Strengin sairauden. Levyllä Streng pohtiikin elämän, kuoleman ja olemisemme kysymyksiä, muttei tarjoile kuitenkaan kuulijalle mitään valmiiksi pureskeltuna. Levyn kokeellisinta antia edustaa taatusti lyhyt kappale Olen väsynyt, jossa Strengin runonlausuntaa säestää elektroninen efektikikkailu. Koin itse tämän kappaleen aluksi lähinnä huvittavana hörhöilynä, mutta sittemmin se tuntui myös melkoisen ahdistavalta. Kylmä kaupunki kertoo jo puolestaan nimellään mistä on kyse. Presidentin ukkojen lisäksi levyllä kuullaan myös Karoly Garamin soittamaa selloa.

Luin jostain, että levyä tehdessä olisi studiossa ollut melkoinen sauhuttelu käynnissä, ja tupakanpoltostahan ei tuohon aikaan tiettävästi ollut kyse. Olipa tämä sitten totta tai ei, Magneettimiehen kuolema on yhä tavattoman mielenkiintoinen ja varmasti harkiten tehty levykokonaisuus. On totta, että kyynisyyteen taipuvaisen nykykuuntelijan on kaiketi vaikea saada siitä aluksi otetta, mutta muutama kuuntelukerta auttanee tässä. Kenties levy on ollut aikoinaan tärkeämpi myös ammattimuusikoille kuin tavalliselle rahvaalle - esimerkiksi kappale Makea Sandra toi helposti mieleeni muutamaa vuotta myöhemmin niin ikään Love-levymerkillä julkaistun Juice Leskinen & Coitus int. -albumin. Samankaltaisuudet eivät olleet ilmiselviä, mutta kuitenkin havaittavissa. Sen verran tämä klassinen levy herätti kuitenkin positiivista uteliaisuutta, että kuunteluun täytynee saada myös Strengin Kesämaa-pitkäsoitto. Toivoa vain sopii, että saan sen kuunneltua hieman aikaisemmin, kuin viidentoista vuoden päästä...

Levyarvio: Rory Gallagher - Calling Card (1976)

Irlantilaisen kitaristilegendan Rory Gallagherin (1948-1995) levytettyä tuotantoa on siinä mielessä vähän hankala arvioida, että tämän vihreän saaren virtuoosin jokikisellä studiolevyllä on aina reipas annos timantinkovaa soitantaa, mutta samalla myös joitakin herran itsensä tekemiä keskivertoja kappaleita jotka eivät aina kuulijaa ihmeemmin sytytä. Toisaalta on sanottu, että Gallagher jos joku oli ehdottomasti parhaimmillaan konserteissaan, ja sai yleisöltä lisää virtaa intensiiviseen esiintymiseensä. Tämän asian puolesta puhuu mm. parisen vuotta sitten DVD:llä julkaistu hyvä joskin äänen- ja kuvanlaadultaan vaihteleva boksi miehen Saksassa taltioiduista TV-esiintymisistä, joista viimeistään käsittää kuinka kovasta äijästä onkaan kyse. Nimenomaan mantereellahan Rory oli todella suosittu, vaikka Amerikka jäikin valloittamatta. Taitaapa muistaakseni joku Pariisin kadunpätkä olla nimetty herran mukaan... Jollei Gallagherin tuotanto ole entuudestaan tuttua, voinkin suositella vuoden 1974 Irlannin kiertueelta tehtyä maineikasta livetaltiointia (saatavana CD:n lisäksi myös BluRay -muodossa, joskin lukemani mukaan jälkimmäisen äänen masterointi on sössitty) sekä tätä vuonna 1976 julkaistua Calling Card -albumia, joka on kenties onnistunein Gallagherin studioalbumeista. Samalla se oli myös viimeinen, jolla soitti miehen uskollinen ja pitkäaikainen yhtye, kosketinsoittaja Lou Martin, rumpali Rod De'Ath sekä mielestäni homman hienosti kasassa pitävä basisti Gerry McAvoy.

Calling Card on kappaleiltaan selvästi rosoisempaa bluesia kunniakkaasti edustava tiivis ja tuhti kokonaisuus, mutta tarvittaessa sävyltään tiukempaakin, funkiin viittaavaa poljentoa löytyy, esimerkiksi kappaleessa Jackknife Beat. Rory Gallagher ei ollut laulajana ehkä ihan samaa luokkaa kuin soittajana, mutta kuitenkin ihan kohtuullinen ja kun on asennetta, niin mitäpä muuta sitten tarvitaankaan. Sanoituksissaan Gallagher toi usein esiin intohimonsa kuuluisan yhdysvaltalaisen dekkarikirjailijan, Dashiell Hammettin tuotantoon, tällä levyllä tätä aihetta sivuaa kappale Secret Agent. Albumin upeus avautui itselleni vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen, sillä jokaisella kappaleella Gallagher tuntuu soittajana paljastavan eri puolia osaamisestaan. Herran soitossa yhdistyykin varsin ainutlaatuisella tavalla alkuvoimainen revitys hienovaraiseen herkkyyteen. Esikuviahan Rorylla riitti bluesin saralla useitakin, mm. Albert King. Levyn päättää akustisempi Barley & Grape Rag, jälleen yksi osoitus miehen monipuolisuudesta. Sen verran on silti tähän todettava, että akustista Gallagheria edustaa paremmin aiemmin mainitun DVD-lootan ensimmäisen levyn setti, jossa ukko on livetilanteessa totisesti elementissään. Mutta Calling Card on joka tapauksessa hieno albumi, ja mielestäni mitä mainioin tapa tutustua Gallagherin tuotantoon. 1990-luvun lopulla uusiksi masteroitu levy on myös äänenlaadultaan varsin hyvälaatuinen, ja sisältää myös pari bonuskappaletta.

Rory Gallagher taisi joskus sanoa jotain sensuuntaista, että kova blueselämä tien päällä koituu lopulta tämän kohtaloksi. Ja näinhän siinä valitettavasti kävi, alkoholi ja lääkkeet kaatoivat miehen lopulta vuonna 1995, kun tämä menehtyi maksansiirron jälkeen tulehdukseen. Roryn viimeisiä esityksiä löytyy kaiketi netistä jokunen, mutta ne ovat pääsääntöisesti varsin surullista katseltavaa. Tämän sympaattisen ja herkän kitarasankarin muisto elää kuitenkin vahvana varhaisemman tuotannon esityksissä. Ja Gallagherin velipoika Donal on ollut aktiivisesti mukana monissa projekteissa, joiden ansioista Gallagherin unohdettua tai 'kadonnutta' tuotantoa on saatu julkaistua uudelleen.